Elämä on pinkkiä !

Miten jonkun ihmisen lempivaate voi olla kaurapuuronvärinen neule? Minkäväristä kaurapuuro edes on? beigeä? Ja miksi sellainen vaate on hyvä? Se on huomaamaton, näkymätön, seinään sulautuva. Sellainenko ihmisen pitää olla? Mutta miksei vaatteissa saa olla värejä ? Minä rakastan värejä! Violettia, pinkkiä, limeä...sitä pitää olla elämässä. Kuka haluaa elämänsä olevan harmaata?

Entä millainen elämä on väriltään pinkki? Ehkä se on elämä, jossa ihminen tekee niitä asioita, jotka tuntuu hyvältä. Ei niitä, jotka täytyy saada tehdyksi. Menee töihin, koska viihtyy siellä, ei siksi, että siitä saa rahaa. Harrastaa, koska pitää lajista, ei siksi, että saa unelmiensa vartalon. On ihmissuhteessa, jossa voi tuntea täydellisen rauhan. Antaa lahjoja tai aikaansa muille ihmisille, koska haluaa antaa jotakin, eikä odota vastalahjaa. Tuntee onnen sisällään siitä, että saa elää omanlaistaa elämää. Elämää, jota ei määrittele kukaan tai mikään muu kuin oma sydän.

Ihailen valtavasti ihmisiä, jotka uskaltavat pitää kiinni omista näkemyksistään, vaikka koko maailma olisi vastaan. Kyllä ihminen saa rakentaa pilvilinnan, omistaa unelmia, visioida paremman maailman. Jos jokainen meistä tekisi niin, kukaan täällä ei enää haluaisi tehdä toiselle pahaa. Jos jokainen haluaisi itselleen hyvän elämän, uskoisi siihen unelmaan, mikä hänellä on, niin toisten ihmisten sortaminen ja loukkaaminen ei olisi tarpeellista. Jos lapsemme oppisivat elämään näin, koko ihmiskunta nousisi vihdoin tasolle, jonne se kuuluu.

Mutta ihmisellä on jokin käsittämätön tarve olla kateellinen, olla ilkeä, saada toinen tuntemaan pahaa oloa. Ikäänkuin se jotenkin helpottaisi sitä omaa pahaa oloa. Mutta kun kukaan muu ei voi tuoda onnea. Onni on asia, joka elää ja on ihmisen sisällä. Ja sieltä se pitää löytää. Se ei löydy työstä, jota tehdään rahan takia, ei ihmissuhteesta, jossa ollaan tavan takia, ei baareista, ei viinasta, ei peleistä eikä pakenemalla. Se löytyy jos sitä etsii oikeasta paikasta. Itsestä. Hiljaisuudesta. Se on yllättävän vaikeaa, oleminen itsensä kanssa. Paljon vaikeampaa kuin oleminen muiden kanssa. Kaikki ne virheet ja puutteet, joita näemme muissa, ovatkin meissä itsessämme. Olemme juuri niin vajaita kuin luulimme muiden olevan.

Joskus ajattelin etten ole unelmieni ammatissa ja koko oravanpyörä masensi minua. Nyt olen alkanut ymmärtää, ettei ongelma lähtökohtaisesti ole työssäni, vaan suhtautumisessani asiaan. Eihän minun tarvitse tyytyä siihen mitä työni nyt on, vaan voin tehdä siitä mitä haluan. Yrittäjän rajat ja mahdollisuudet ovat kuitenkin aika laajat, lähinnä vain oma mielikuvitus ohjaa mahdollisuuksia. Ja tietysti Suomen lait.

Sen jälkeen kun itse luo unelmat ja määrittelee kuka on, tai millaiseksi aikoo tulla, unelmat alkavat toteutua. Ilman uskoa niihin, ne ovat vain tuulessa hajoavia pilviä.

Sinä rakennat pilvilinnasi ja unelmiesi elämän. Itse.

Vihdoinkin joululomalle

Ihana, odotettu kahden viikon joululoma edessä. Vihdoin ja viimein. Kyllä tämä viimeinen viikko onkin ollut pitkä. Keskiviikkoaamuna heräsin ja mietin "ihanaa, on jo torstai". Vaan eipä ollutkaan. Ja jos torstai tuntui matelevan hitaasti kuin rampa etana, niin tämä perjantai on edennyt ehkä vielä paljon hitaammin.

On ollut hyvin aikaa muistella mennyttä vuotta. Itselleni vuosi on ollut melko vaikea, olen ainakin kasvanut ja muuttunut vuoden aikana paljon. Mutta on ollut myös hyviä, korvaamattomia hetkiä. Jotenkin olen paremmin oivaltanut miten tärkeää toisten ihmisten tuki on. Kun voi omasta taakastaan edes osan jakaa muille. Koskaan en ole katunut sitä, että olen ajatukseni jakanut jonkun toisen kanssa. Ja olen ollut niin onnekas, että olen tavannut vuoden aikana ihania ihmisiä. Se asia, mitä elämäänsä eniten tarvitsee, se se sinne myös tulee. Kun vaan uskoo niin.

Olen myös oivaltanut miten tärkeää hyvä työilmapiiri on. En voi edes kuvitella olevani töissä isossa firmassa, missä jäykät säännöt ja tavat ovat tarpeellisia. Meillä kun sellaisia ei juuri tarvita.

Hyvinkin rasittavat työtoverini jaksavat jokapäivä piristää minua todella huonoilla jutuillaan, kiikuttaa minulle pizzerian ruokalistan, josta voin (jälleen kerran jätettyäni eväät kotiin) tilata herkkuruokaa, he sujuvasti unohtavat onnitella syntymäpäivinä ja jouluntoivotuksetkin ovat kortilla. Mutta miehet on miehiä. Mielistelyt ja mitäänsanomattomat korulauseet on akkojen hommia. Eli minun. Voi olla, (siis vain heikko ehkä,) että olen sanonut jollekin jotain positiivista tänä vuonna. Jonkunhan sekin on tehtävä.

Asiakkaat on myös olleet tänä vuonna melkoisen mukavia. Jotkut jopa kivoja. Ja kyllähän ihmisen asenne vaikuttaa siihen, millaista palvelua hänelle tarjotaan. Olen ymmärrettävästi kokenut vähättelyä ja tytöttelyä työssäni, enkä edes väitä olevani rakennusalan ammattilainen. Mutta on silti aivan tarpeetonta ja jopa tyhmää kyseenalaistaa minun ammattitaitoani. Olenhan syntynyt peltilusikka suussani ja tätä työtäkin olen tehnyt jo kymmenen vuotta. Olisi suuri häpeä, jos en yhtään tietäisi, mitä teen.

Ei ole ihan helppo sivuuttaa väheksyntää tai suoranaista epäkohteliaisuutta. Kun ei ihminen ole kone, tunteet tulevat esille. Hyvät ja rakentavat ratkaisut syntyvät yhteisymmärryksen ja toisen kunnioituksen pohjalta. Ei toki kaikista voi, eikä tarvitse pitää, mutta ratkaisuihin on päästävä ilman suurta dramatiikkaa. Ja toisin kuin voisi luulla, myös miehet osaavat olla myös dramaattisia, pikkumaisia niuhottajia.

Kaikki tämä kuitenkin kuuluu elämään, ja jokaisella on oikeus olla sellainen kuin haluaa, ja jokaisella on oikeus valittaa siitä, mistä haluaa valittaa.

Ja mä valitan vaan siitä, että mulla on niin loistavat työkaverit. Mähän jään itse tässä vähän niinkuin hopeasijalle.

Erityisen herkullista Joulua kaikille ja kiitos :)

Joulumaa kun jokaiselta löytyy lompakosta

Tuskin mikään saa ihmiseen enemmän joulumieltä, kuin se kauppakeskuksen harras ja rauhallinen tunnelma ennen joulua. Kun hiki valuu purona pitkin selkää, et tiedä mitä olet ostamassa ja kenelle, mutta jotakin pitää löytää, ihmiset tuuppivat, jokapaikassa saa jonottaa, radiosta soi taukoamatta jotain petteri punakuonoa. Siinä se ihmisen mieli lepää.

Ja sama jatkuu vielä aattona. Saat läjän lahjoja, joilla et tee mitään. Täyteen ahdetut komerosi huutavat armoa. Ja lapsesi ! mitä kaikkea kivaa ne saavatkaan. Kasan roinaa, jonka perimmäinen olemassaolon syy unohtuu noin kaksi viikkoa joulun jälkeen. Mutta kun kaikilla kavereillakin on se joku-mikä-sen-nimi-olikaan-nukke. Lompakkosi on tyhjä, luottokorttisi saldoraja luultavasti hyvin lähellä, ja jalkasi muussina.

Kauppareissun jälkeen kotona katsot, mitä sait ostettua, ja käytyäsi läpi kaikki itsellesi ostamasi tuikitärkeät hilat ja vitkuttimet, huomaat ostaneesi parin sukkia. Isällesi, kuten joka vuosi. Avaat netin ja tarkastat, mistä verkkokaupasta saa tavaraa vielä jouluksi. Painelet sokkona nappeja, kunnes olet varma, että et ainakaan itsellesi ostanut mitään. Tai jos ostit, niin vaan vähän.

Minulle joulumieli syntyy hyvästä ruuasta, läheisistä ihmisistä, kiireettömyydestä, ruuan tuoksusta. Kun pukki on vihdoin käynyt, lahjovuoret tungettu komeron eteen (koska sisällekään ei mahdu), vihreät kuulat on vatsan päällä, kirja kädessä, villasukat jalassa, ja joku hyvä levy soittimessa. Silloin on se tila, jota voi sanoa joulurauhaksi.

Itse aioin tänäkin vuonna olla ihan vapaamatkustaja. Kodin siivoaa palkattu siivooja ja jouluruuan loihtii äitini. Kuusen tuo isäni, ja minulle jää vain ne parhaat hommat eli koristelu ja leipominen. Ja nautiskelu.
Lahjoiksi ostan juttuja, joista itsekin pidän kuten lippuja tapahtumiin, luomukosmetiikkaa, jotain helppoa ja tarpeellista. Tosin suvun nuorimmat eivät ehkä arvosta vuohta afrikassa, niin he saavat angry birdsinsä ja monsterhighnsa.

Jokaisella on toki oikeus viettää joulua niinkuin itse haluaa. Kuitenkin pidän tärkeänä sitä, että joulu on sellainen, kuin se haluaakin olevan. Jos kauppakeskuksessa on kivaa, mene sinne. Jos ei, pysy kotona ja tutustu esim lippupalvelun tapahtumiin. Tai matkusta Balille.

Rauhallista ja stressivapaata joulunaikaa !

ja kun levikset repee

Musiikki on yksi tämän maailman hienoimmista keksinnöistä. Aivan käsittämätöntä miten joku nuottiviivastolle kirjoitettu sekasotku muuttuu tajunnan räjäyttäväksi kokemuksesta. Musiikki on ennenkaikkea elämys, joka tuntuu aivan erilaiselta eri elämäntilanteissa. Joku osa minusta muistaa aina Maj Karman Sodankylä -biisin, joka soi usein radiossa silloin kun olin raskaana. Ja kärsin hitonmoisesta raskauspahoinvoinnista, aina välillä piti työmatkallakin pysäyttää auto ja oksentaa. Ja kas kummaa, ihan välitön pahoinvointi alkaa kun kuulen kyseisen biisin. Eikä johdu todellakaan biisin huonoudesta.

En ole mitenkään musikaalinen ihminen. Tytär pyysi tässä yksi päivä että laulaisin maamme-laulun. Minähän tietysti nätisti sen siinä sitten lauloin. Epäselväksi jäi, peittikö tyttäreni kasvonsa käsillään silkasti liikutuksesta vaiko kenties myötähäpeästä. Uskallan epäillä jälkimmäistä, koska minulle on ennenkin sanottu että en laula nuotin vierestä vaan tosi kaukana siitä. Mutta eipä se haittaa.

Onhan täällä niitäkin ihmisiä, jotka tietävät mitä tehdä. Miten musiikki muuttuu kokemukseksi. Muusikon ammatti on varmasti eräs vaikeimmista. Ihan eri asia kuin työ tuotantoyrityksessä, jossa saa eteensä (toivonmukaan) selvän tilauksen. Ei musiikkia voi tehdä tilauksesta. Se tehdään tietyssä mielentilassa, kuten myös kirjoittaminen tai maalaaminen. Voin kuvitella miten vaikeaa on katsella sitä tyhjää tilaa edessään, johon pitäisi jotakin luoda. Eikä itsensä elättäminen muusikkona ole mikään helppo tie, se vaatii jo poikkeuksellista rohkeutta ja luovuutta.

Meidänkin firmasta löytyy eräs ihminen, jolla oikeasti on näitä lahjoja, mutta kiltisti hän on viettänyt viimeiset 18 vuotta kanttikoneen ja peltirullien välissä. Ja en siis todellakaan nyt viittaa itseeni.Ymmärtääkseni hänen haaveensa on, että musiikinteko elättäisi häntä edes sen verran, että hän voisi pitää yhden vapaapäivän viikossa. 

Ja nyt tullaankin siihen, miksi niitä levyjä kannattaa ostaa. Vaikka musiikkia on helppo ladata, niin se tunnelataus on ihan eri, kun pääsee hiplaamaan sitä levyn kantta. Itsekin kaivoin esiin tämän kyseisen työkaverini noin 20 vuotta sitten tekemän äänitteen, ja samantien muistin elävästi nuo vuodet. Jokaisella meistä on muistoja, joiden mukana kulkee tietty melodia. Tai ainakin toivon niin.

Marraskuut on parhaita

Yllättävän hyvä marraskuu. En ole ollenkaan masentunut siitä, että vettä lorottaa kokoajan. Ehkä se johtuu siitä, että en ole miettinyt asiaa oikeestaan yhtään. Enkä ole viettänyt aikaani ihmisten kanssa, jotka valittavat marraskuun harmaudesta. Marraskuut on marraskuita. Niitä tulee ja menee. Turha valittaa. Ei sinne ulos tarvitse mennä, jollei halua. Paitsi tietysti ne ihmisparat, joiden paras ystävä on koira.

Marraskuussa voi tehdä kaikkea kivaa. Kuunnella musaa, lukea, sytyttää kynttilät, nauttia viiniä, kaivaa joulukoristeet esiin, askarrella, vaan olla. Kerrankin voi hyvällä omallatunnolla vaan olla. Tammikuu on sitten se kuukausi, kun innosta puhkuen rynnistetään kuntosalille, eikä juoda alkomaholia. Se vasta on musta kuukausi.

Nautinto syntyy pienistä oivalluksista. Siitä että jotakin asiaa tarjoillaan pieninä annoksina. Onhan punkku hyvää, muttei joka päivä nautittuna. Silloin siitä syntyy arkipäivää. Luovuus on samanlaista. Ei ihminen voi aina olla luova, ja täynnä ideoita. Ideat ja oivallukset syntyvät silloin, kun niitä vähiten odottaa. Kuten sänkyyn menon jälkeen, ennenkuin uni tulee.

Jos on yleensä ihmisten ympäröimä, oikeaa nautintoa on olla yksin. Ruisleipä on hyvää, mutta vastapaistettu patonki on nautinto. Puuro on hyvää, mutta suklaakakku on taivas. Jokainen pieni poikkeama tutulta ja turvalliselta polulta on nautinto. Uudet paikat, uudet ihmiset, uudet kokemukset.

Elämässä on kysymys siitä, ettei välttele sadetta, vaan opettelee tanssimaan sateessa.

Äijä vai akka ?

Aina välillä tulee hetkiä, jolloin tajuan että minussa on aika tavalla miesmäisiä piirteitä. Kuten silloin kun huomaan ostaneeni alkosta viskin makuista glögiä. Siis mikä nainen ostaa viskin makuista glögiä? Aattelin vissiin tarjota sitä yllätysvieraille joulun kunniaksi, tyyliin: hei, kai tekin pidätte tästä mausta. Ja kaivaa kaapista vuoden takaiset piparit kyytipojaksi.

Voisi luulla että kaikille naisille annetaan synnyinlahjaksi muumimammageenit. Mutta mä en ole se, jolla on eväsretkellä mukana siistejä omenalohkoja värikoodatuissa tupperwarekipoista. Ei, mä olen se, joka lähtee festareille ilman lippua ja soittaa isälleen.

Olen aina tullut hyvin toimeen miesten kanssa, johtuu varmasti siitä, että sanon asiat niinkuin ne on, enkä naisille tyypilliseen tapaan puhu seläntakana. Miehille on niin helppo puhua asioista suoraan. Asiat on jotenkin niin ihanan yksinkertaisia silloin. Mitään ei tarvitse pyöritellä ja vatvoa kahta viikkoa.

Yritän kuitenkin olla nainen, pukeutua kuin nainen, näyttää hyvältä. Mutta sitten kun avaan suuni, peli on menetetty. Ehkä pitäisi kuunnella vähemmän Jone Nikulaa radiosta, viettää aikaa vähemmän työpaikan kahvihuoneessa, liittyä johonkin virkkuukerhoon, alkaa akkamaiseksi. Ruveta valittamaan, niuhottamaan, nalkuttamaan, olemaan huolissaan kaikesta.

Tai sitten ei.

Opiskelun iloa

Aika vaikea määritellä, mikä mun ammatti on. Olenhan taloushallinnon ammattilainen, KTL-kirjanpitäjä, mutta enimmäkseen käsittelen asiakkaiden tilauksia. Kerron mitä peltejä meiltä löytyy, miten lumiesteet kiinnitetään katolle, kauanko kestää saada sata metriä listaa, paljonko maksaa kynnyspelti jne. Näissä asioissa on ollut aika paljon opettelemista, ja aina tulee eteen tilanteita ja kysymyksiä, joihin en pysty vastaamaan. Pitäisi olla ihan järjettömän laaja tietopohja kaikesta. Sellainen kysymys, että voiko alumiinin päällä paistaa leipää on ihan normisettiä.

Nyt olen alkanut ihan kunnolla opettelemaan lisää uusia asioita. Markkinointiviestinnän ammattitutkintoon tähtään. Aloiteltiin opettelemalla uusia ohjelmia, sain piirrettyä koneella hienon joulukortin. Veikkaanpa, että kahdeksanvuotias tyttäreni olisi tuntenut suurta myötähäpeää puolestani. Oli se niin nätti.

Huomaa kyllä, että edellisestä opiskelusta on jo aikaa. Puolet asioista menee ihan ohi. Vaikka aamupäivällä on ihan selvää, miten se kuvio siihen ruudulle piirretään, iltapäivällä pää on tyhjä kuin baari valomerkin jälkeen. Ihan kuin se oppimiseen tarkoitettu aivojen osa olisi syväjäässä. Ja saattaa mennä hetki ennenkuin se sieltä sulaa.

Toisaalta on ihanaa vastapainoa työlle, kun saa opiskella uutta. Kun omaa työtään ei sinällään voi muuttaa, niin siihen on luotava uusia ulottuvuuksia. Mullahan on vain taivas rajana, saan ihan vapaasti toteuttaa itseäni ja luoda firmalle uutta imagoa, suunnitella mainoskampanjaa ja siihen  liittyviä materiaaleja.

Kun vielä onnistuisi toteuttamaan kaikki ideansa, tai edes osan niistä. Oppisi tekemään hienoja julkaisuja kuvineen. Vuoden kuluttua pitäisi edes jotakin olla jäänyt päähän.

Murmelit on historiaa

Maailma on loppujen lopuksi hieno paikka. Jos katsoo sinne, missä hyvät asiat ovat. Jos huomaa työmatkalla lapsen, joka ulkoiluttaa kissaa. Näkee tähdenlennot, kukkivat kukat ja kauniit silmät. Uskoo ihmisten hyvyyteen ja uskaltaa avautua. Juo olutta, katsoo elokuvia, lukee kirjoja ja tekee sitä, mistä tykkää. Liikkuu tarpeeksi, syö riittävästi, muistaa rakastaa tärkeitä ihmisiä sydämensä pohjasta. Uskaltaa tehdä valintoja ja elää niiden mukaisesti. Jos tulee joskus pois omalta mukavuusalueeltaan. Ottaa riskin, katsoo, mitä maailma tarjoaa. Uskoo huomiseen. Uskoo onnistumiseen. Uskoo itseensä.

Työpaikka on paljon isompi leikkikenttä, kuin vain paikka, josta saa palkkaa. Töiden ohella on ihmisten välisten suhteet, jokaisen omat tunteet ja mielialat. Joku murjottaa, joku on onnensa kukkuloilla. Ja hyvässä työyhteisössä koko kirjo jaetaan työkaverien kesken. Ilot ja surut. Ainakin sellaisissa pikkufirmoissa, kuin mekin olemme, ihmisten väliset suhteet muodostuvat läheisiksi. Olemme perhe. Ihan turha edes yrittää näytellä jotain muuta kuin on. Ja mielestäni se on hieno asia, se ettei tarvitse esittää mitään. Kai samanlaiset hakeutuvat toistensa seuraan, en tiedä, mutta meillä ainakin yhteishenki on hieno. Ollaan ihan yhtä hulluja kaikki. Mutta hyvällä tavalla. Oikeesti arvostan valtavasti jokaista meidän porukan jäsentä. Hieno porukka. Hieno työpaikka. Eihän se aina yhtä juhlaa ole, mutta niin kauan kun edes joku jaksaa nauraa ja vääntää vitsiä, niin ollaan voiton puolella.

Lovee

On se hienoa katseltavaa kun ikääntynyt pariskunta käy tilaamassa kouruja yhdessä, mies tekee tilausta ja vaimo siinä sitten vaivihkaa kysyy mieheltään: "etkö kysy hintaa ollenkaan?". Ah, sitä huolenpitoa. Puhumattakaan siitä saumattomasta yhteistyöstä, kun pariskunta narulla sitoo kourujaan auton kattotelineelle. On varmaan vuosien kuluessa ehditty yhdessä tehdä ja nähdä monenlaista.

Kieltämättä pohdin usein miehen ja naisen välistä suhdetta, rakkautta ja ties mitä siihen liittyvää diibadaabaa. Niitä asioita on helppo miettiä silloin kun itsellä ei ole minkäänlaista parisuhdetta. Maailmassa on paljon hyviä miehiä, mutta sitä aivan erityistä tapausta ei ole kohdalleni sattunut. Onneksi sain kuitenkin viettää kesääni varsin mahtavan tapauksen kanssa.

En silti ole heittämässä kirvestä kaivoon. Kun en omista kaivoa. Enkä edes kirvestä. Voiveitsen lavuuariin ehkä korkeintaan voisin heittää. Mikähän idea siinäkin on. Mutta maailma on silti täynnä mahdollisuuksia. Onhan mulla miehiä. Kavereita, sukulaisia, työkavereita, asiakkaita. Paljon hyviä, kunnollisia miehiä. Onneksi.

En nimittäin halua elää ilman miehiä. Tarvitsen jonkun vaihtamaan autoon pyyhkijät ja neuvomaan puhelimenkäytössä. Tarvitsen juttuseuraa ja miehisiä näkemyksiä maailmanmenosta. Tarvitsen ihailijoita, ( EI, naiset eivät pukeudu vain itseään varten) tukijoita, väittelykumppaneita, ihmisiä jotka saavat mut nauramaan. Miehiä, jotka saavat mut elämään.

Mutta kuitenkin omistaisin kaiken sille yhdelle erityiselle, ainutlaatuiselle ja ainutkertaiselle rakkaudelle.

Jep.jep. Diibadaabaa.

Perhosvaikutus

Mistä lopulta on kysymys? Siitä että ihminen aina uusien kokemusten, pettymysten ja oivalluksien kautta kasvaa ja kehittyy. Jokainen kokemus muokkaa ihmistä ja muokkaa maailmaa. Jokainen hymy palaa takaisin, jokainen ruoskan isku palaa lopulta omaan nahkaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Voihan olla, että ihminen jolle hymyilet tänään, menetti eilen jotakin tärkeää, eikä hän ehkä olisi selvinnyt tästä päivästä ilman tuota ystävällistä hymyä ja katsetta, joka kertoi, että kaikki on hyvin. Maailma on täynnä ystäviä, joita et vielä tunne, ihmisiä, joilla on iso sydän. Ainoa asia, mikä estää näkemään sitä, on ennakkoluulo. Jokaisella on joskus huono päivä, ihmiset murjottaa ja kiukuttelee. Mutta se ei ole koko totuus. Tärkeämpää on se, mitä tuon kuoren alla on. Okei, joskus siellä ei ole yhtään mitään minkään arvoista, mutta joskus, siellä voi olla vaikka kultakimpale. 

Pitää vaan avata silmät, mieli ja ennenkaikkea sydän sille rakkaudelle, jota maailma on täynnä, kun osaa oikein katsoa. Voihan olla, että maailma ei pyöri oman navan ympärillä, vaan oma napa pyörii muun maailman mukana. Pitää vain luottaa siihen, että sitä saa mitä tilaa. Ja jos sattuu käymään niin, että mansikkamargaritan sijaan tulee vajaa tuoppi väljähtänyttä bissee, niin sitten vaan eteenpäin. Ja kun tarpeeksi monta paikkaa käy läpi, niin löytyyhän se oikea sieltä. Se paikka, jossa kaikki tuntuu oikealta, hyvältä, levolliselta. Se on koti.

Ihmisen koti on paikka jossa muu maailma unohtuu. ( enkä nyt puhu siitä lähiöpubin pöydän alaisesta makuupaikasta ). Vaan puhun siitä tunteensa, kun on niin hyvä ja rauhallinen olo, ettei koskaan haluaisi lähteä pois, kun ei ole kiire minnekkään, ja kun muu maailma lakkaa olemasta. 

Mikä on sun unelma ?

Kysypä perheelliseltä, keski-ikää lähestyvältä ihmiseltä, mikä on hänen unelmansa. Ehkä kattoon asti ulottuva jäätelötötterö tai kenties laskuvarjohyppy. No, tuskinpa. Ei perheellisellä, töissäkäyvällä ihmisellä mitään unelmia ole. Kun on hankittu puoliso, talo, auto, lemmikki ja tasaiset tulot, niin elämä on silloin siinä. Paketissa, nätisti. Mitään ei enää tarvitse tehdä. Voi vaan olla ja nauttia, päivät seuraa toisiaan, kunnes....jotain tapahtuu. Tulee ero, töistä sanotaan irti, lapset muuttaa pois. Silloin ihminen vavahtuu. Missä pirussa on mun haaveet? Mun elämä, mun tavoitteet? Mihin vuodet on menneet, jäikö niistä edes hyvät muistot?

Kaikki elämän antamat asiat voivat olla alku johonkin vielä parempaan. Naimisiinmeno on upean, tasavertaisen kumppanuuden alku ja sen eteen pitää tehdä töitä. Toisen ihmisen tarkoitus on tukea toista, auttaa häntä saavuttamaan unelmansa, ei suinkaan kuopata niitä. Työpaikan menettäminen voi olla aivan loistavan uran alku. Itseasiassa jokainen muutos elämässä on vain uusi polku. Itse päätät, jäätkö katselemaan taaksesi vai suuntaatko rohkeasti eteenpäin. Menneet on menneitä. Nyt, tänään, voit olla ystävä ja tuki toiselle, voit omalta osaltasi tehdä maailmasta paremman ja astua askeleen kohti sun unelmaa.

Jokainen unelma on tärkeä.

Kesäduuni

Kesä ja kiire. Vuoden sykli on aina sama. Talvella hiljaisempaa, keväällä heräillään ja sitten painetaan niska limassa marraskuuhun asti. Minkä ihmeen takia Suomen kesä on niin lyhyt? Väitänpä ettei yhtäkään ihmistä ole, ihan siitäkin riippumatta missä hän on syntynyt, luotu tarpomaan räntäsateessa pilkkopimeässä. Mutta sitähän tää on. Kesät elätään ja loppu aika odotellaan uutta kesää.

Luonnon kannalta tietysti talvikin on tärkeää, mutta entäpä ihmisen kannalta? Pitkän talvenko pitäisi auttaa paremmin sopeutumaan kesään? Jeah, right. Kyllä se kävisi, että kesä kestäisi 9 kuukautta ja talvi 3. Syksyn voiki sitten jättää väliin.

Tai sitten voitaisiin vaan elää niinkuin luonto opettaa...talvella sängystä ylös silloin kun aurinko nousee, eikä yhtään aikaisemmin. Miksi ihmisen on painettava duunia aina samat vuorokauden tunnit? Kesällä kaikkeen on enemmän aikaa, päivät ja yöt ovat valoisia. Ihminen on ainoa laji, joka tekee töitä kellon mukaan. Tuntuu kuin vain vuorokauden tunneilla olisi merkitystä. Mutta jos jotain ei saa tehtyä tänään, voi kai sen tehdä huomennakin. Tai ensi viikolla. Tai ensi vuonna. Tärkeintä kai on se, että asiat tulee tehdyksi. Ja juuri ne asiat, joilla on väliä.

Kesällä on normaalia olla ulkona. Ja kesä on niin lyhyt. Ihan hyvin voisi tehdä pari kuukautta ulkotöitä ja tulla sitten taas takaisin toimistoon. Mutta joo...kai se täytyy  vaan kestää että hiki virtaa, peppu liimautuu penkkiin ja työt sujuu. Olenhan ihminen. Näin tämän kuuluu mennä.

Päiväni murmelina

Haluaisin vain kadota. Hävitä omasta elämästäni. Löytää itseni jostain muualta, jonkun muun ihmisen elämästä. Ehkä olisin vuorikiipeilijä tai formulakuski. Ihan jotain muuta kuin nyt. Olisin elänyt ihan toisenlaisen elämän. Ehkä asuisin pikku mökissä keskellä ei mitään ja kirjoittaisin runoja. Tai matkustelisin ympäri maailmaa. En tulisi merisairaaksi laivassa. Elämä olisi toisenlaista. En olisi peltisepän tytär, enkä firman omistaja. Olisin saanut oman elämän.

Ihminen elää usein sitä elämää, mitä toiset häneltä odottavat. Jokaisen kuuluu tehdä töitä, löytää hyvä puoliso, mennä naimisiin, saada lapset, omistaa farmari, hankkia kissa tai koira. Joskus jopa molemmat.  Jos oikein repäisee, voi jopa hankkia jonkun harrastuksen tai nähdä kavereita, silloin kun lapsen yövalvomiset/kasvukivut/uhmaikä/hammashoito/tai mikä milloinkin antaa myötä. Samaa rataa, joka päivä. Heräät, menet töihin, menet kotiin, laitat ruokaa, hoidat lapset...siinäkö se on? Tätä vartenko ihminen syntyy? Tätä vartenko me teemme tähän maailmaan lisää lapsia? Jotta he voivat osallistua samaan oravanpyörään, elää tasapaksun elämän ja kuolla "onnellisena"?

Mihin kummaan ihminen evoluutiossa kadotti kykynsä elää oman näköistä elämää. Mihin katosi luovuus, kyky selvitä? Kaikki on valmista, on annettu valmis muotti, johon ihmisen pitää itsensä tunkea. "Katsokaa, minä olen niinkuin te muutkin."

Ihminen on niin vieraantunut kaikesta olennaisesta. Aamulla herätään kun kello soi ja töissä ollaan silloin kun siellä pitää olla. Aika, työ, tarve elää muiden asettamien normien mukaan hallitsee ihmistä. Ihminen itse ei enää hallitse mitään. Ei osata, ei pärjätä, ei uskalleta pärjätä. Tuskin kovin moni lähtisi sinne mummon mökkiin ilman mukavuuksia, ilman rahaa, ilman mitään. Hulluahan se olisi, eikö?

Eräs ei-niin-hyvä matka bussissa

Bussikuskit ovat kyllä huonon asiakaspalvelun ehdotonta kermaa. Sain tästä laadukkaasta palvelusta eräänä päivänä omakohtaisen kokemuksen matkatessani paikallisbussilla Helsinkiin. Joukkoliikenteen selkeänä vähemmistökäyttäjänä en omistanut matkakorttia, enkä löytänyt sitä kirottua tasarahaakaan mistään, vaan päätin luottaa naisellisiin taitoihini ja pyrin siis bussiin kokonaisen kymmenen euron setelin kera. Selkeä virhe.

Tervehdin kuskia, hän ei luonnollisestikaan reagoinut tähän, ja ojensin hänelle tuon kovanonnen setelin. Äänettömästi käymämme keskustelu oli suurinpiirtein tälläinen:

-saisinko yhden aikuisten seutulipun, kiitos. (ääneen)
- WTF? ootsa jostain takapajulasta? en kai mä nyt mitään v*tun lippua rupea sulle myymään...
(ojentaa lipun hyvin asiakaspalveluintoinen ilme naamallaan)
-Kiitos
-Ääliö. Ostaisit matkakortin.

Lipun saatuavani istahdin sitten bussin äärimmäisen mukavaan, nojatuolimaiseeen penkkiin ja totesin että bussissa on todella tunnelmaa. Jokin käsittemätön loitsu on estänyt ihmisiä katsomasssa muualle kuin omaan kännyyn, lehteen, kirjaan yms. Hautajaisetkin ovat vappumarssi tähän tunnelmaan verrattuna. Todella sujuvaa ja hyvää matkaa. yes.

No, selvisin siis Helsinkiin, mutta paluumatkalla olikin sitten jo kuskina selkeä alan konkari, joka todella otti minulta luulot pois. Yllä oleva keskustelu käytiin taas, useampien kirosanojen säestämänä, ja lopulta hän ojensi vaihtorahat "vähän ohi" minun anelevasta kädestäni. Ja juurikin sillä hetkellä kun kontasin kahden euron kolikon perässä pitkin bussin lattiaa, päätin. Olkoon, te voititte.

Mä ostan sen matkakortin. Happy now !?

mikä vastuu ...

Työpaikan pitäisi olla jonkinlainen yhteinen projekti, jossa kaikki ihmiset toimivat yhteisen hyvän puolesta, siten että jokaiselle annetaan oma vastuu ja tuo vastuu myös hoidetaan, niin silloin yritys rakentuu todellisten arvojen ympärille. Myös yrityksen johdon vastuu on selvä. Työntekijät ovat tuotantoyrityksen kalleinta pääoma. Ihan samalla tavalla kuin  kalustoa huolletaan ja sen toimivuus pidetään kunnossa, myös ihmiset tarvitsevat huoltoa. Lepoa, aikaa ja vastiketta antamalleen työpanokselle. On kohtuutonta vaatia lisää tuloksia tai vastuuta, jos näistä asioista tingitään. työntekijän hyvinvointi näkyy haluna ottaa vastuuta, haluna toimia osana yritystä, haluna tavoitella yhteistä päämäärää. 


Jonkinlainen vastuuttomuuden aikakausi on selvästi menossa. Ihmiset eivät halua sitoutua mihinkään, työpaikkojen ja perheiden arvostus on selvässä laskussa.

Vastuuttomuus alkaa jo koulussa, siellä saa käyttäytyä ihan miten huvittaa. Syy on silloinkin opettajassa, ei toki lapsessa. Kun lapsi riehuu, opettaja erotetaan. Kun mitään vaatimuksia ei aseta lapselle, miten hän voisi oppia niitä aikuisena. Nuoret haluavat olla vapaita, perhearvot eivät merkitse mitään, yhden illan seuraahan saa baarista, mitään vastuuta ei tarvitse kantaa. Victoria Milanin kaltaiset sivustot vetävät ihmisiä puoleensa, uutta intohimoa etsitään parisuhteen ulkopuolelta. Taas vastuun pakoilua. Onhan se parisuhdekin  projekti. 

Kaikki asiat liittyvät aina toisiinsa. Mitään isoa rajanvetoa työn ja oman elämän väliin ei voida laittaa. Jos ihminen ei kanna vastuutaan toisella sektorilla, ei hän tee sitä toisellakaan sektorilla. Ihan pelottaa ajatella millaisia ihmisiä työpaikoilla on 10 tai 20 vuoden kuluttua. "hei pomo, mä en jaksa tehdä töitä, jos mä vaan chillaan..."

money money money

Jokainen pikkupoika varmasti haluaa olla isona rikas, omistaa ison talon ja hienon auton. Raha tuo turvaa, miehen tehtävähän on taata perheelleen hyvinvointi. Ei ehkä samalla tavalla kuin ennen, koska naisetkin käyvät töissä. Mutta miten paha paikka se on miehelle jos nainen tienaa enemmän? Tai jos naisella on parempi asema työelämässä kuin hänellä? Onko se vähän niinkuin munat surkastuisi - fiilis?

Lähtökohtaisesti seistään kaikki samalla kuitenkin. Ihmisarvoa kun ei voi mitata rahassa. Ystävät voi ostaa rahalla, mutta sitten kun elämässä joku asia menee pieleen, kuka jää auttamaan. Tuskin rahalla ostetut ystävät ainakaan. Raha toki helpottaa elämää, se antaa siihen laatua ja turvallisuutta. Mutta liika raha tekee ihmisen ahneeksi ja pihiksi. Jostain kumman syystä rikkaan ihmisen on kaikista vaikeinta antaa toiselle omastaan. Kun hän on itse hankkinut työllä ja tuskalla omaisuutensa, niin sehän sitten kuuluu hänelle.

Sydämeltään rikas ihminen antaa toiselle puolet omenastaan, vaikka hänellä ei mitään muuta olisi. Kaikki se, minkä antaa pois, palaa aina takaisin. Jos on ystävällinen ja toisia rakastava ihminen, niin saa myös saman takaisin. Kylmä ja ahne ihminen saa takaisin sen minkä ansaitsee, huonon kohtelun. Raha ei siis ratkaise, vaikkakin helpottaa elämää.

Normiduunarihan ei työtä tekemällä rikasta. Tarvitaan muuta, pitää olla hyvät ideat ja bisnesvaistot, jotta pystyy pyörittämään omaa yritystä. Suomessa yrittäjä on nimenomaan YRITTÄJÄ, siinä vaan räpiköi erilaisten pakollisten maksujen suossa ja yrittää jotenkin hoitaa bisnestä, pitää asiakkaat tyytyväisenä, työntekijät iloisena ja jos siis oikein  hyvin käy, niin itsellekin voi joskus jotain palkkaa saada. Lomat tietysti ovat jo luxusta, mutta kuka niitä kaipaa, kun oikein niska limassa saa verottajan iloksi tehdä töitä, luoda työpaikkoja ja tilittää valtiolle karhunosan kaikesta.

Elämästä voi, ja pitää pystyä nauttimaan myös silloin kun rahaa on vähemmän. Vaikkakin joutuu tekemään valintoja sen suhteen, mihin rahat laittaa, niin tietyt asiat ovat ja pysyvät ilmaisina. Kuten tosiystävät, luonto, toisten auttaminen, hymyily. Joku väitti ettei ihminen jolla menee päin peetä, huomaa söpöä oravaa. Minun mielestäni pitäisi kyllä huomata se. Voihan olla, että oravalla on satanen hännän alla. You never know. Jos et huomaa, voit kulkea onnesi ohi.

Be the Change

Aina välillä kuulee puhuttavan siitä, kuinka naiset sanovat asiat kierrellen ja kaarrellen, piilottaen sanomansa rivien väliin. Miehet taas ovat suorapuheisempia. Tässä asiassa voin kyllä tunnustaa olevani kuin mies. Minä puhun aina suoraan. Joskus liiankin suoraan.

Olenkin miettinyt missä menee suorapuheisuuden ja v*ttuilun raja. Miten voi olla täysin rehellinen toiselle loukkaamatta häntä? Totuushan on, että ei mitenkään. Ero on kuitenkin siinä, miten asian ilmaisee. Saman asian voi sanoa niin monella tavalla. Sitä vaan kuvittelee olevansa tosi hauska, kun heittää sarkastista läppää toisesta ihmisestä. Ja sitten kun sama kohdistuu itseen, niin sehän on silkkaa v*ttuilua.

Vaikka totuus joskus satuttaa, se myös vapauttaa. Se laittaa miettimään. Maailma ympärillämme muuttuu, ihmiset muuttuvat, miksei sitten hyvään suuntaan? Jokainen rehellinen kommentti voi olla potku perseelle, pieni herätys siihen, mitä pitää muuttaa. Toista kun ei voi muuttaa, niin ainoa mahdollisuus on muuttua itse. Hyväksyä ne faktat, jotka muut näkevät, ja miettiä voisiko itse olla toisenlainen. Reilumpi, ystävällisempi, kiltimpi, tuhmempi, parempi ihminen. Kaikki tämä on vain ja ainoastaan ihmisen omassa sisimmässä. Sieltä se muutos lähtee. Pitää vain pysähtyä siihen peilin eteen ja miettiä, missä vika. Jos tuntuu että muut ihmiset ovat ilkeitä ja ärsyttäviä, niin onko syy sittenkin siellä peilissä.

Haluaisin nähdä itseni naisena, joka puhuu suoraan, mutta on kuitenkin reilu muille. Se vaatii vähän töitä, koska naisen ei kuuluisi puhua kuin rekkamies. Tein tuossa joku aika sitten lupauksen, että lopetan kiroilun. Jokainen kirosana teki 5 punnerrusta. Siinä sitten työkaverin valvovan silmän alla punnersin työpäivän päätteeksi. Nyt en enää punnerra. Onkohan syy siinä, että tuo valvova silmä siirtyi toisiin työtehtäviin vai siinä että kiroiluni on loppunut...

Tämä tässä on elämää. Joka päivä. Älä yritä karata siltä, vaan koe se.

tosi pätevää toimintaa

Asiakkailla on tapana piirrellä tilauksiaan mitä ihmeellisempiin paikkoihin, kuten röökiaskin taakse, peltipaloihin, kattotiiliin jne. Ymmärrettävää kyllä ettei työmaalta aina sitä sileää ja puhdasta aanelosta löydy, mutta yritäpä laittaa joku kattotiili sitten arkistoon...saa olla melkoinen mapitusjärjestelmä.

Kävi tässä yksi päivä sitten sellainen tapaus, että asiakas oli kirjoittanut mitat kahteen eri suuntaan paperille. Ja minä näppäränä tyttönä sitten päätin ottaa kopion lapusta tyyliin " kun ei noi meidän pojat osaa kääntää paperia ympäri". Siinä sitten naureskelin ja laitoin paperin kopiokoneeseen, käänsin sen, ja kopioin saman sivun toiseen kertaa....

Jep, siinä sitten vähän nolona asiakkaalle totesin että "ei tämä nyt oikein minultakaan suju"...


MUTTA...

Onneksi karting meni niin loistavasti, että firmat jätkät pohtivat keskiviikkotradition muuttamista esim. posliinimaalaukseen. Eikä sitten kerrota Helylle mitään, hyshys.

Kuka on nopein ?

Firman pojat ovat  käyneet ajamassa jo neljän kuukauden ajan joka keskiviikko kartingia. Ja aina minuakin on pyydetty mukaan. Mutta en ole aikaisemmin lähtenyt, ettei pojille tulisi paha mieli, kun tyttö ajaa niitä kovempaa...

Tänään kuitenkin tein poikkeuksen ja lähdin mukaan. Lupasin toki jarrutella, ettei tulisi liian hyviä kierrosaikoja. Aluksi pelotti ihan hirveesti. Mutta ihan kivasti se auto siitä sitten lähti liikkumaan, vaikka tuntuikin, että kaasun painaminen on hirveän raskasta. Mutta nopeasti siihen tottui ja sitten vauhti vei mukanaan. Niin ja lopulta tajusin että onhan siinä se toinenkin poljin, jarru tai joku...

Viimeinen mä tietty olin, mutta eihän voitto toki ole pääasia. Reilu peli ja sen sellaista. Ja niin kivaa.
.
Kolme kisaa, ekassa nopein kierrosaikani oli 0:37,349, tokassa 0:35,199 ja viimeisessä 0:33,576.

Tästä se lähtee....pientä hienosäätöä aikaan, niin kohta olen joukon nopein. Ja nopein nainenhan olen jokatapauksessa.

Aina voi vähän kehua...

Olen saanut muutaman kuukauden ajan "nauttia" toisen ihmisen läsnäolosta toimistossani. Ihmiselle, joka on tottunut tekemään töitä itsenäisesti, on vaikea paikka kun reviirille ilmestyykin joku toinen. Olen saanut kestää hänen paperipinojaan, ja jopa ruuvien ja pulttien sekamelskaa pöydälläni, mutta toisaalta, on ollut myös aivan ihanaa, kun kerrankin joku vastaa, kun kysytään. Aikaisemmin puhuin seinille. Hirmu hyviä kuuntelijoita nekin muuten. Niin ja tietysti asiakkaille tuli juteltua. 

Tällä miespuolisella työtoverillani on ollut tapana sanoa minulle jotakin kivaa tyyliin: "näytät hyvältä!, "sun tukka on kivasti tänään", "sulla on kiva paita". Kun alkujärkytyksestä selvisin, huomasin, että tuo on oikeasti aivan loistava tapa! Siis miksi ei kehuisi työtoveriaan, sanoisi jotakin kivaa hänen ulkonäöstään tai onnistumisestaan. Se tekee toisen ihmisen niin iloiseksi. Pari pientä sanaa, ei muuta. 

Suomessa tämä on harvinaista, heti tule mieleen että "miksi toi noin sanoi". Ja kuitenkin, sen sijaan, että tiuskaisee tai murahtaa jotakin, kannattaa sanoa yksi pikkupikkujuttu... KIITOS. Nämä asiat tekevät jokaisen päivästä paremman.

Miesvaltaisesssa työssä on tärkeää, että voi tuntea olevansa nainen. Todellakin se kauniimpi sukupuoli, se jota saa ja pitää kehua. Ja vastaavasti arvostan miehissä heidän kätevyyttään: jos minulla on joku pikku pulma vaikka autossa, mies tulee ja hoitaa sen kuntoon, niin kyllä minä kiitän ja kehun häntä. 
Tasa-arvo on hieno asia sekin, mutta pitäkää mielessä, että nainen on eri asia kuin mies. Ja näin sen pitää olla.


HEI....kehukaa toisianne. 

Mun Äijät

Niin hiljaista...kuten aina tähän aikaan vuodesta. Työt lähtee käyntiin todenteolla vasta toukokuussa, kaikki odottavat, että lumet vihdoin sulavat. Nyt kun on niin kylmä, että linnuillakin on takapuoli jäässä, niin taitaa meidän asiakaskuntakin nukkua hyvin ansaittua talviunta.

Töitä verstaalla toki tehdään koko ajan ja laitankin tähän kuvan "mun äijistä"

 Tällä porukalla hommat meillä hoituu.

Niin ja sitten MÄ...

Vähän taustaa

Maailma on täynnä kiinnostavia, innostavia, naisella sopivia ammatteja. Miksi siis olen peltiliikkeessä töissä? Kaikki työkaverini ovat miehiä, kuten myös 97% asiakkaista. Ja sitten olen minä. Ei...en ole ruma, enkä edes muistuta ukrainalaista kuulantyöntäjää. Movemberiin osallistuin vain henkisesti. Mutta siis...täällä ollaan. Jo lapsena tutustuin tähän maailmaan, isäni perusti yrityksen perheemme autotalliin ja myös äitini päätyi firman osakkaaksi.  Yrittäjän elämä, ylä- ja alamäkineen oli elämääni. Koko lapsuuteni. Sitten nuorena tein päätöksen: EI IKINÄ peltifirmaan töihin. Lukiosta kauppikseen ja sitten tilitoimistoon töihin.

Jonkinaikaa jaksoin sitä elämää, toisten käskyjä ja aikatauluja. Sitten väsyin. Halusin muuta.

Isä ja äiti päättivät jättää elämäntyönsä minulle ja veljelleni. No mikäs siinä, mietin. Katotaan miten käy. Tulin töihin Koskisen peltikatteeseen vuonna 2004. Ja siinä on vuodet sitten menneet.


Parasta ( ja pahinta) tässä työssä on työkaverit, nuo äärimmäisten huonojen huvien suurkuluttajat, joiden elämäntehtävä ( tiukan pellin väännön lisäksi) on karaista minua.
Minun pitää kestää kuin mies. Ja kestänkin. Joskus jopa kuin nainen. Työilmapiiri on siis äärimmäisen rento. Ja tulosta syntyy myös.

Tilausten keskimääräinen käsittelyaika on kolme työpäivää, hiljaisena aikana välillä vain  puoli tuntia. Joskus jopa niin nopeaa, että asiakas  tulee maksamaan minulle tilausta, jonka lähetti puoli tuntia sitten, enkä edes tajunnut että se on valmis.

Yhtiön talous on siis minun harteillani ja lisäksi otan vastaan tilaukset ja palvelen asiakkaita. Siis teoriassa ainakin. Vaikka tiedänkin rakennuspelleistä enemmän kuin keskivertotyttö yleensä, niin totuus on: en ole koskaan käynyt katolla. En. Minähän pelkään korkeita paikkoja. Okei, vähän sama kuin kokki joka ei ole syönyt ikinä ravintolassa. Mutta onneksi yrityksestä löytyy aina yhtä asiallinen tuotantopäällikkö, jolta saa vastauksen ja ideoita myös suunnitelman tasolla oleviin projekteihin. Jos ne voi tehdä pellistä, hän tietää miten. Ja koko meidän tuotantotiimi auttaa tässä myös.