Millaista on olla lapsi, maailmassa, jossa joku voi tulla ja siepata mukaansa? Millaista on olla nuori päättämässä elämänsä suuntaa, kun ei tiedä mitä haluaa. Millaista on mennä naimisiin, tietämättä kuinka parisuhdetta hoidetaan. Millaista on kasvattaa lapsi yksin. Kuinka moni jää ilman rakkautta, läheisyyttä ja turvallisuutta. Kuinka moni lapsi kasvaa kodissa, jossa riidellään, murjotetaan, alistetaan toista. Miten helppoa onkaan olla itsekäs, miten helppoa on lyödä toinen maahan.
Ja miten vaikeaa on opettaa toiselle, mitä rakkaus on. Miten vaikeaa on rakastaa toista niin paljon, että unohtaisi omat tarpeensa, edes hetkeksi. Keskittyisi olemaan vain siinä, toisen ihmisen vieressä ja sydämessä. Uskaltaisi laskea kaikki muurit ja suojukset alas, ja kuulisi toisen ihmisen sanat.
Ymmärtäisi ja hyväksyisi toisen ihmisen valinnat ehdoitta. Pysyisi aina rinnalla. Tukisi ja neuvoisi, eikä tuomitsisi.
En usko avioliittoon, mutta uskon rakkauteen. Uskon kahden ihmisen haluun olla yhdessä ja uskon haluun tehdä toisesta onnellinen. Uskon ihmisen hyvään syvimpään olemukseen ja siihen, että kukaan ei ole kertonut meille, miten tämä syvin olemus toimii.
On asioita, joita luullaan rakkaudeksi. Luullaan, että papin aamen takaa onnellisuuden. Luullaan perhe-elämää onnen satamaksi. Koettelemus se on, eikä sillä ole mitään tekemistä onnellisuuden kanssa. Onnellisuus syntyy siitä, että osaa elää perhe-elämää. Mutta tätä ei opeteta koulussa. Tätä vain harva vanhempi pystyy lapsilleen näyttämään. Todellista toisen ihmisen arvostamista ja tukemista, välittämistä.
Olen onnellinen niiden ihmisten puolesta. jotka ovat löytäneet onnensa. Niiden puolesta, jotka ovat päättäneet, että ovat onnellisia ja opettavat lapsilleen saman. He antavat lapsilleen kaikista parhaimmat käyttöohjeet elämän kovaa koulua varten. Koska näitä ohjeita tullaan tarvitsemaan, sen verran kova on elämän koulu.
