On se hienoa katseltavaa kun ikääntynyt pariskunta käy tilaamassa kouruja yhdessä, mies tekee tilausta ja vaimo siinä sitten vaivihkaa kysyy mieheltään: "etkö kysy hintaa ollenkaan?". Ah, sitä huolenpitoa. Puhumattakaan siitä saumattomasta yhteistyöstä, kun pariskunta narulla sitoo kourujaan auton kattotelineelle. On varmaan vuosien kuluessa ehditty yhdessä tehdä ja nähdä monenlaista.
Kieltämättä pohdin usein miehen ja naisen välistä suhdetta, rakkautta ja ties mitä siihen liittyvää diibadaabaa. Niitä asioita on helppo miettiä silloin kun itsellä ei ole minkäänlaista parisuhdetta. Maailmassa on paljon hyviä miehiä, mutta sitä aivan erityistä tapausta ei ole kohdalleni sattunut. Onneksi sain kuitenkin viettää kesääni varsin mahtavan tapauksen kanssa.
En silti ole heittämässä kirvestä kaivoon. Kun en omista kaivoa. Enkä edes kirvestä. Voiveitsen lavuuariin ehkä korkeintaan voisin heittää. Mikähän idea siinäkin on. Mutta maailma on silti täynnä mahdollisuuksia. Onhan mulla miehiä. Kavereita, sukulaisia, työkavereita, asiakkaita. Paljon hyviä, kunnollisia miehiä. Onneksi.
En nimittäin halua elää ilman miehiä. Tarvitsen jonkun vaihtamaan autoon pyyhkijät ja neuvomaan puhelimenkäytössä. Tarvitsen juttuseuraa ja miehisiä näkemyksiä maailmanmenosta. Tarvitsen ihailijoita, ( EI, naiset eivät pukeudu vain itseään varten) tukijoita, väittelykumppaneita, ihmisiä jotka saavat mut nauramaan. Miehiä, jotka saavat mut elämään.
Mutta kuitenkin omistaisin kaiken sille yhdelle erityiselle, ainutlaatuiselle ja ainutkertaiselle rakkaudelle.
Jep.jep. Diibadaabaa.
