Satu Räyhästä ja Arvosta

Veljekset Räyhä ja Arvo syntyivät samana päivänä. Heitä yhdisti katkeamaton side, vaikka he olivat kuin yö ja päivä. Räyhä oli punainen, kiivas, pitkävihainen ja nimensä mukaan - räyhäävä. Arvo taas oli sininen, pitkämielinen, oikeudenmukainen ja reilu. He elivat lapsuutensa oppien toisiltaan. Mutta sitten koitti hetki, kun heidän tiensä erosivat. Heistä tuli aikuisia ja heidän tuli astua omaan elämäänsä. Räyhä lähti kotitalosta mukanaan säkillinen ivaa, syytöksiä ja huutoa. Arvon säkistä taas löytyi ymmärrystä, lempeyttä ja kunnioitusta.

Kumpikin heistä pärjäsi elämässä hyvin, heistä kasvoi suuria johtajia. Räyhä johti jakaen säkinsä sisältöä ketään säästämättä ja täysin piittaamatta siitä, minne ja miten syvään syytökset ja herjat upposivat. Hän rakasti sitä, että hänen eteensä nöyryttiin. Hän piti työtään kovin raskaana, ja säkistä riitti jaettavaa.Arvo taas kuunteli tarkasti jokaista ja jakoi säkistään sitä, mitä kukin eniten tarvitsi. Hän jakoi neuvoja, tukea ja ymmärrystä.

Vuosien jälkeen veljekset kohtasivat ja Räyhä huomasi ihmeekseen, että Arvon seuraajat kohtelivat Arvoa paljon kunnioittavammin kuin  hänen seuraajansa häntä. Vaikutti siltä, että Arvoon luotettiin ja häntä kuunneltiin. Se vaikutti Räyhästä oudolta, koska hänellä oli paljon paremmat aseet kuin Arvolla. Kun Räyhä kysyi Arvolta syytä tähän, Arvo vastasi: "Kohtele heitä niinkuin haluaisit itse tulla kohdelluksi". Räyhän mielestä ajatus tasa-arvosta oli naurettava. Hän oli johtaja, kuningas, kaiken yläpuolella! Ei hän alkaisi nöyrtyä tai alistua! Miten hän rakastikaan omaa vihaista ääntään ja hallitsemattomia raivonpuuskiaan.

Eräänä päivänä Räyhälle kävi onnettomuus ja hänen säkkinsä sisältö karkasi hänen itsensä päälle. Syytökset upposivat hänen lihaansa ja herjat kalusivat hänen luitaan. Tuskissaan hän ryömi Arvon luo. Arvo ojensi hänelle kourallisen lempeyttä ja rakkautta ja  Räyhä tunsi voimiensa palautuvan.
Mutta mikään maailmassa ei  muuttanut Räyhää, hän ei koskaan oppinut virheistään; ei kehittynyt eikä saanut ystäviä. Hän vain räyhäsi ja herjasi katkeran ja yksinäisen elämänsä loppuun asti.

Arvo sensijaan solmi paljon onnistuneita suhteita toisiin värikkäisiin olentoihin, ja hän eli onnen ja rakkauden täyttämää elämää.

Mitä väriä sinun sisältäsi löytyy?

Nuoruus ei ole iästä kiinni

Monelle 40-vuotisjuhlat ovat selkeä vedenjakaja; ikä, jolloin nuoruus on eletty ja on aika olla aikuinen. On aika kantaa vastuu itsestään, elämästään, omista valinnoistaan. Pitää hyväksyä ajan kuluminen, ottaa elämään uusi suunta. Olla rohkea, lopettaa hulluttelu, lakata unelmoimasta suuria.

Nuoruudella ei ole mitään tekemistä iän kanssa. Nuoruus on elämäniloa, halua oppia ja kokea uusia asioita, pientä hulluutta, avointa asennetta, rehellistä ja aitoa elämää. Vastuun kantamista ei tarvitse aloittaa silloin, kun 40-vuotisjuhlien jälkeinen krapula alkaa helpottamaan, vaan sitä voi tehdä jo paljon aikaisemmin. Eikä se, että ottaa vastuuta, sulje pois unelmia tai elämistä nuorekkain mielin. Nuoruus on parhaimmillaan yhdistettynä iän mukanaan tuomaan kokemukseen.

Vanhuus taas pahimmallaan on joustamattomuutta, ennakkoluuloisuutta, egon tärkeilyä, pätemistä, suorittamista. Vanha ihminen luulee jo tietävänsä kaiken ja kokeneensa kaiken, eikä hänen mielensä ole avoin millekkään uudelle. Hän elää turvallisesti omassa kuplassaan eikä halua nähdä sen ulkopuolelle.

Olen aina jakanut ihmiset nuoriin ja vanhoihin. Jotkut ihmiset ovat jo 25-vuotiaina vanhoja, toiset taas 50-vuotiaina edelleen nuoria.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat olleet vanhoja niin kauan kuin muistan, enkä osaa edes kuvitella heitä nuorina. Omat vanhemmat ajatellaan usein vanhoina, viisaina ja kaikkitietävinä. Mutta ovathan hekin joskus olleet nuoria, eikö?

Tunnen myös ihmisiä, jotka ovat aina olleet nuoria, vaikkakin minua vanhempia, mutta silti aina lapsenmielisiä, kekseliäitä, nauravaisia. Ei niin aikuisia, ei niin totisia, ei niin jäätävän itsevarmoja. Minusta se on upea asia, miksi pitäisikään antaa ikääntymisen viedä pois myös nuoruuden ilon?

Sinä päätät milloin sinusta tulee vanha - vai tuleeko ikinä. Nuoruus ei ole iästä kiinni.

Parhaat bileet on tässä ja nyt

Nuoruusvuosien jälkeen olen lakannut etsimästä parhaita bileitä. Olen alkanut ymmärtää, ettei viina juomalla lopu, ja humalasta seuraa krapula. (ah, tuo elämän kova koulu).  Iloa ilman viinaa ei tarvitse enää teeskennellä.

Silti kaipuu johonkin muuhun kuin tähän hetkeen on yleistä. Jos siivoan varastoa, mietin, olisiko sittenkin pitänyt mennä joogaan. Jos menen joogaan, mietin olisiko sittenkin pitänyt siivota varasto. Teen itselleni järjettömän suuren stressin ja kiireen ihan vaan ajatuksillani. Koska minnekkään ei ole pakko mennä. Mitään ei ole pakko suorittaa. Elämää ei tarvitse ajaa läpi kuin formulakisoja. On ihan ok ottaa mahdollisimman monen pysähdyksen taktiikka. Mitä enemmän stoppeja, sitä parempi. Kaikkihan me tiedetään mitä maalissa odottaa. Jokaisella lienee jokin käsitys siitä, minne sielu jatkaa, kun ruumis mullataan. Mutta ennen sitä, on aikaa. On aikaa tehdä vaikka mitä. Aina on hyviä bileitä, ja on paskoja bileitä. On iloja, suruja, mietteitä, valintoja.

Kun saavuttaa jotain, menettää jotain muuta. Ja kun menettää jotain, saavuttaa jotain muuta. Pitää vain huomata, mitä saavutti. Paskoista bileistä tuleekin ne parhaat, pitää vaan ymmärtää olla lähtemättä pois. Mikä voisikaan enemmän auttaa kuin asenne. Se, että päättää tehdä niistä tylsistä jutusta hyviä. Silloin, kun on aika siivota varasto, tekee siitä maailman parhaimman ja siisteimmän varaston. Tai jos riittää, että sieltä edes joskus löytää jotain; kuten keväällä polkupyörän ja kesällä grillin, tekee siitä sellaisen. Mutta ilman syyllisyyttä, ilman stressiä. Aina on aikaa, eikä parhaita bileitä tarvitse enää etsiä. Ne pitää vaan elää.