Haluaisin vain kadota. Hävitä omasta elämästäni. Löytää itseni jostain muualta, jonkun muun ihmisen elämästä. Ehkä olisin vuorikiipeilijä tai formulakuski. Ihan jotain muuta kuin nyt. Olisin elänyt ihan toisenlaisen elämän. Ehkä asuisin pikku mökissä keskellä ei mitään ja kirjoittaisin runoja. Tai matkustelisin ympäri maailmaa. En tulisi merisairaaksi laivassa. Elämä olisi toisenlaista. En olisi peltisepän tytär, enkä firman omistaja. Olisin saanut oman elämän.
Ihminen elää usein sitä elämää, mitä toiset häneltä odottavat. Jokaisen kuuluu tehdä töitä, löytää hyvä puoliso, mennä naimisiin, saada lapset, omistaa farmari, hankkia kissa tai koira. Joskus jopa molemmat. Jos oikein repäisee, voi jopa hankkia jonkun harrastuksen tai nähdä kavereita, silloin kun lapsen yövalvomiset/kasvukivut/uhmaikä/hammashoito/tai mikä milloinkin antaa myötä. Samaa rataa, joka päivä. Heräät, menet töihin, menet kotiin, laitat ruokaa, hoidat lapset...siinäkö se on? Tätä vartenko ihminen syntyy? Tätä vartenko me teemme tähän maailmaan lisää lapsia? Jotta he voivat osallistua samaan oravanpyörään, elää tasapaksun elämän ja kuolla "onnellisena"?
Mihin kummaan ihminen evoluutiossa kadotti kykynsä elää oman näköistä elämää. Mihin katosi luovuus, kyky selvitä? Kaikki on valmista, on annettu valmis muotti, johon ihmisen pitää itsensä tunkea. "Katsokaa, minä olen niinkuin te muutkin."
Ihminen on niin vieraantunut kaikesta olennaisesta. Aamulla herätään kun kello soi ja töissä ollaan silloin kun siellä pitää olla. Aika, työ, tarve elää muiden asettamien normien mukaan hallitsee ihmistä. Ihminen itse ei enää hallitse mitään. Ei osata, ei pärjätä, ei uskalleta pärjätä. Tuskin kovin moni lähtisi sinne mummon mökkiin ilman mukavuuksia, ilman rahaa, ilman mitään. Hulluahan se olisi, eikö?
