Marraskuut on parhaita

Yllättävän hyvä marraskuu. En ole ollenkaan masentunut siitä, että vettä lorottaa kokoajan. Ehkä se johtuu siitä, että en ole miettinyt asiaa oikeestaan yhtään. Enkä ole viettänyt aikaani ihmisten kanssa, jotka valittavat marraskuun harmaudesta. Marraskuut on marraskuita. Niitä tulee ja menee. Turha valittaa. Ei sinne ulos tarvitse mennä, jollei halua. Paitsi tietysti ne ihmisparat, joiden paras ystävä on koira.

Marraskuussa voi tehdä kaikkea kivaa. Kuunnella musaa, lukea, sytyttää kynttilät, nauttia viiniä, kaivaa joulukoristeet esiin, askarrella, vaan olla. Kerrankin voi hyvällä omallatunnolla vaan olla. Tammikuu on sitten se kuukausi, kun innosta puhkuen rynnistetään kuntosalille, eikä juoda alkomaholia. Se vasta on musta kuukausi.

Nautinto syntyy pienistä oivalluksista. Siitä että jotakin asiaa tarjoillaan pieninä annoksina. Onhan punkku hyvää, muttei joka päivä nautittuna. Silloin siitä syntyy arkipäivää. Luovuus on samanlaista. Ei ihminen voi aina olla luova, ja täynnä ideoita. Ideat ja oivallukset syntyvät silloin, kun niitä vähiten odottaa. Kuten sänkyyn menon jälkeen, ennenkuin uni tulee.

Jos on yleensä ihmisten ympäröimä, oikeaa nautintoa on olla yksin. Ruisleipä on hyvää, mutta vastapaistettu patonki on nautinto. Puuro on hyvää, mutta suklaakakku on taivas. Jokainen pieni poikkeama tutulta ja turvalliselta polulta on nautinto. Uudet paikat, uudet ihmiset, uudet kokemukset.

Elämässä on kysymys siitä, ettei välttele sadetta, vaan opettelee tanssimaan sateessa.

Äijä vai akka ?

Aina välillä tulee hetkiä, jolloin tajuan että minussa on aika tavalla miesmäisiä piirteitä. Kuten silloin kun huomaan ostaneeni alkosta viskin makuista glögiä. Siis mikä nainen ostaa viskin makuista glögiä? Aattelin vissiin tarjota sitä yllätysvieraille joulun kunniaksi, tyyliin: hei, kai tekin pidätte tästä mausta. Ja kaivaa kaapista vuoden takaiset piparit kyytipojaksi.

Voisi luulla että kaikille naisille annetaan synnyinlahjaksi muumimammageenit. Mutta mä en ole se, jolla on eväsretkellä mukana siistejä omenalohkoja värikoodatuissa tupperwarekipoista. Ei, mä olen se, joka lähtee festareille ilman lippua ja soittaa isälleen.

Olen aina tullut hyvin toimeen miesten kanssa, johtuu varmasti siitä, että sanon asiat niinkuin ne on, enkä naisille tyypilliseen tapaan puhu seläntakana. Miehille on niin helppo puhua asioista suoraan. Asiat on jotenkin niin ihanan yksinkertaisia silloin. Mitään ei tarvitse pyöritellä ja vatvoa kahta viikkoa.

Yritän kuitenkin olla nainen, pukeutua kuin nainen, näyttää hyvältä. Mutta sitten kun avaan suuni, peli on menetetty. Ehkä pitäisi kuunnella vähemmän Jone Nikulaa radiosta, viettää aikaa vähemmän työpaikan kahvihuoneessa, liittyä johonkin virkkuukerhoon, alkaa akkamaiseksi. Ruveta valittamaan, niuhottamaan, nalkuttamaan, olemaan huolissaan kaikesta.

Tai sitten ei.

Opiskelun iloa

Aika vaikea määritellä, mikä mun ammatti on. Olenhan taloushallinnon ammattilainen, KTL-kirjanpitäjä, mutta enimmäkseen käsittelen asiakkaiden tilauksia. Kerron mitä peltejä meiltä löytyy, miten lumiesteet kiinnitetään katolle, kauanko kestää saada sata metriä listaa, paljonko maksaa kynnyspelti jne. Näissä asioissa on ollut aika paljon opettelemista, ja aina tulee eteen tilanteita ja kysymyksiä, joihin en pysty vastaamaan. Pitäisi olla ihan järjettömän laaja tietopohja kaikesta. Sellainen kysymys, että voiko alumiinin päällä paistaa leipää on ihan normisettiä.

Nyt olen alkanut ihan kunnolla opettelemaan lisää uusia asioita. Markkinointiviestinnän ammattitutkintoon tähtään. Aloiteltiin opettelemalla uusia ohjelmia, sain piirrettyä koneella hienon joulukortin. Veikkaanpa, että kahdeksanvuotias tyttäreni olisi tuntenut suurta myötähäpeää puolestani. Oli se niin nätti.

Huomaa kyllä, että edellisestä opiskelusta on jo aikaa. Puolet asioista menee ihan ohi. Vaikka aamupäivällä on ihan selvää, miten se kuvio siihen ruudulle piirretään, iltapäivällä pää on tyhjä kuin baari valomerkin jälkeen. Ihan kuin se oppimiseen tarkoitettu aivojen osa olisi syväjäässä. Ja saattaa mennä hetki ennenkuin se sieltä sulaa.

Toisaalta on ihanaa vastapainoa työlle, kun saa opiskella uutta. Kun omaa työtään ei sinällään voi muuttaa, niin siihen on luotava uusia ulottuvuuksia. Mullahan on vain taivas rajana, saan ihan vapaasti toteuttaa itseäni ja luoda firmalle uutta imagoa, suunnitella mainoskampanjaa ja siihen  liittyviä materiaaleja.

Kun vielä onnistuisi toteuttamaan kaikki ideansa, tai edes osan niistä. Oppisi tekemään hienoja julkaisuja kuvineen. Vuoden kuluttua pitäisi edes jotakin olla jäänyt päähän.

Murmelit on historiaa

Maailma on loppujen lopuksi hieno paikka. Jos katsoo sinne, missä hyvät asiat ovat. Jos huomaa työmatkalla lapsen, joka ulkoiluttaa kissaa. Näkee tähdenlennot, kukkivat kukat ja kauniit silmät. Uskoo ihmisten hyvyyteen ja uskaltaa avautua. Juo olutta, katsoo elokuvia, lukee kirjoja ja tekee sitä, mistä tykkää. Liikkuu tarpeeksi, syö riittävästi, muistaa rakastaa tärkeitä ihmisiä sydämensä pohjasta. Uskaltaa tehdä valintoja ja elää niiden mukaisesti. Jos tulee joskus pois omalta mukavuusalueeltaan. Ottaa riskin, katsoo, mitä maailma tarjoaa. Uskoo huomiseen. Uskoo onnistumiseen. Uskoo itseensä.

Työpaikka on paljon isompi leikkikenttä, kuin vain paikka, josta saa palkkaa. Töiden ohella on ihmisten välisten suhteet, jokaisen omat tunteet ja mielialat. Joku murjottaa, joku on onnensa kukkuloilla. Ja hyvässä työyhteisössä koko kirjo jaetaan työkaverien kesken. Ilot ja surut. Ainakin sellaisissa pikkufirmoissa, kuin mekin olemme, ihmisten väliset suhteet muodostuvat läheisiksi. Olemme perhe. Ihan turha edes yrittää näytellä jotain muuta kuin on. Ja mielestäni se on hieno asia, se ettei tarvitse esittää mitään. Kai samanlaiset hakeutuvat toistensa seuraan, en tiedä, mutta meillä ainakin yhteishenki on hieno. Ollaan ihan yhtä hulluja kaikki. Mutta hyvällä tavalla. Oikeesti arvostan valtavasti jokaista meidän porukan jäsentä. Hieno porukka. Hieno työpaikka. Eihän se aina yhtä juhlaa ole, mutta niin kauan kun edes joku jaksaa nauraa ja vääntää vitsiä, niin ollaan voiton puolella.