Be the Change

Aina välillä kuulee puhuttavan siitä, kuinka naiset sanovat asiat kierrellen ja kaarrellen, piilottaen sanomansa rivien väliin. Miehet taas ovat suorapuheisempia. Tässä asiassa voin kyllä tunnustaa olevani kuin mies. Minä puhun aina suoraan. Joskus liiankin suoraan.

Olenkin miettinyt missä menee suorapuheisuuden ja v*ttuilun raja. Miten voi olla täysin rehellinen toiselle loukkaamatta häntä? Totuushan on, että ei mitenkään. Ero on kuitenkin siinä, miten asian ilmaisee. Saman asian voi sanoa niin monella tavalla. Sitä vaan kuvittelee olevansa tosi hauska, kun heittää sarkastista läppää toisesta ihmisestä. Ja sitten kun sama kohdistuu itseen, niin sehän on silkkaa v*ttuilua.

Vaikka totuus joskus satuttaa, se myös vapauttaa. Se laittaa miettimään. Maailma ympärillämme muuttuu, ihmiset muuttuvat, miksei sitten hyvään suuntaan? Jokainen rehellinen kommentti voi olla potku perseelle, pieni herätys siihen, mitä pitää muuttaa. Toista kun ei voi muuttaa, niin ainoa mahdollisuus on muuttua itse. Hyväksyä ne faktat, jotka muut näkevät, ja miettiä voisiko itse olla toisenlainen. Reilumpi, ystävällisempi, kiltimpi, tuhmempi, parempi ihminen. Kaikki tämä on vain ja ainoastaan ihmisen omassa sisimmässä. Sieltä se muutos lähtee. Pitää vain pysähtyä siihen peilin eteen ja miettiä, missä vika. Jos tuntuu että muut ihmiset ovat ilkeitä ja ärsyttäviä, niin onko syy sittenkin siellä peilissä.

Haluaisin nähdä itseni naisena, joka puhuu suoraan, mutta on kuitenkin reilu muille. Se vaatii vähän töitä, koska naisen ei kuuluisi puhua kuin rekkamies. Tein tuossa joku aika sitten lupauksen, että lopetan kiroilun. Jokainen kirosana teki 5 punnerrusta. Siinä sitten työkaverin valvovan silmän alla punnersin työpäivän päätteeksi. Nyt en enää punnerra. Onkohan syy siinä, että tuo valvova silmä siirtyi toisiin työtehtäviin vai siinä että kiroiluni on loppunut...

Tämä tässä on elämää. Joka päivä. Älä yritä karata siltä, vaan koe se.

tosi pätevää toimintaa

Asiakkailla on tapana piirrellä tilauksiaan mitä ihmeellisempiin paikkoihin, kuten röökiaskin taakse, peltipaloihin, kattotiiliin jne. Ymmärrettävää kyllä ettei työmaalta aina sitä sileää ja puhdasta aanelosta löydy, mutta yritäpä laittaa joku kattotiili sitten arkistoon...saa olla melkoinen mapitusjärjestelmä.

Kävi tässä yksi päivä sitten sellainen tapaus, että asiakas oli kirjoittanut mitat kahteen eri suuntaan paperille. Ja minä näppäränä tyttönä sitten päätin ottaa kopion lapusta tyyliin " kun ei noi meidän pojat osaa kääntää paperia ympäri". Siinä sitten naureskelin ja laitoin paperin kopiokoneeseen, käänsin sen, ja kopioin saman sivun toiseen kertaa....

Jep, siinä sitten vähän nolona asiakkaalle totesin että "ei tämä nyt oikein minultakaan suju"...


MUTTA...

Onneksi karting meni niin loistavasti, että firmat jätkät pohtivat keskiviikkotradition muuttamista esim. posliinimaalaukseen. Eikä sitten kerrota Helylle mitään, hyshys.

Kuka on nopein ?

Firman pojat ovat  käyneet ajamassa jo neljän kuukauden ajan joka keskiviikko kartingia. Ja aina minuakin on pyydetty mukaan. Mutta en ole aikaisemmin lähtenyt, ettei pojille tulisi paha mieli, kun tyttö ajaa niitä kovempaa...

Tänään kuitenkin tein poikkeuksen ja lähdin mukaan. Lupasin toki jarrutella, ettei tulisi liian hyviä kierrosaikoja. Aluksi pelotti ihan hirveesti. Mutta ihan kivasti se auto siitä sitten lähti liikkumaan, vaikka tuntuikin, että kaasun painaminen on hirveän raskasta. Mutta nopeasti siihen tottui ja sitten vauhti vei mukanaan. Niin ja lopulta tajusin että onhan siinä se toinenkin poljin, jarru tai joku...

Viimeinen mä tietty olin, mutta eihän voitto toki ole pääasia. Reilu peli ja sen sellaista. Ja niin kivaa.
.
Kolme kisaa, ekassa nopein kierrosaikani oli 0:37,349, tokassa 0:35,199 ja viimeisessä 0:33,576.

Tästä se lähtee....pientä hienosäätöä aikaan, niin kohta olen joukon nopein. Ja nopein nainenhan olen jokatapauksessa.

Aina voi vähän kehua...

Olen saanut muutaman kuukauden ajan "nauttia" toisen ihmisen läsnäolosta toimistossani. Ihmiselle, joka on tottunut tekemään töitä itsenäisesti, on vaikea paikka kun reviirille ilmestyykin joku toinen. Olen saanut kestää hänen paperipinojaan, ja jopa ruuvien ja pulttien sekamelskaa pöydälläni, mutta toisaalta, on ollut myös aivan ihanaa, kun kerrankin joku vastaa, kun kysytään. Aikaisemmin puhuin seinille. Hirmu hyviä kuuntelijoita nekin muuten. Niin ja tietysti asiakkaille tuli juteltua. 

Tällä miespuolisella työtoverillani on ollut tapana sanoa minulle jotakin kivaa tyyliin: "näytät hyvältä!, "sun tukka on kivasti tänään", "sulla on kiva paita". Kun alkujärkytyksestä selvisin, huomasin, että tuo on oikeasti aivan loistava tapa! Siis miksi ei kehuisi työtoveriaan, sanoisi jotakin kivaa hänen ulkonäöstään tai onnistumisestaan. Se tekee toisen ihmisen niin iloiseksi. Pari pientä sanaa, ei muuta. 

Suomessa tämä on harvinaista, heti tule mieleen että "miksi toi noin sanoi". Ja kuitenkin, sen sijaan, että tiuskaisee tai murahtaa jotakin, kannattaa sanoa yksi pikkupikkujuttu... KIITOS. Nämä asiat tekevät jokaisen päivästä paremman.

Miesvaltaisesssa työssä on tärkeää, että voi tuntea olevansa nainen. Todellakin se kauniimpi sukupuoli, se jota saa ja pitää kehua. Ja vastaavasti arvostan miehissä heidän kätevyyttään: jos minulla on joku pikku pulma vaikka autossa, mies tulee ja hoitaa sen kuntoon, niin kyllä minä kiitän ja kehun häntä. 
Tasa-arvo on hieno asia sekin, mutta pitäkää mielessä, että nainen on eri asia kuin mies. Ja näin sen pitää olla.


HEI....kehukaa toisianne. 

Mun Äijät

Niin hiljaista...kuten aina tähän aikaan vuodesta. Työt lähtee käyntiin todenteolla vasta toukokuussa, kaikki odottavat, että lumet vihdoin sulavat. Nyt kun on niin kylmä, että linnuillakin on takapuoli jäässä, niin taitaa meidän asiakaskuntakin nukkua hyvin ansaittua talviunta.

Töitä verstaalla toki tehdään koko ajan ja laitankin tähän kuvan "mun äijistä"

 Tällä porukalla hommat meillä hoituu.

Niin ja sitten MÄ...

Vähän taustaa

Maailma on täynnä kiinnostavia, innostavia, naisella sopivia ammatteja. Miksi siis olen peltiliikkeessä töissä? Kaikki työkaverini ovat miehiä, kuten myös 97% asiakkaista. Ja sitten olen minä. Ei...en ole ruma, enkä edes muistuta ukrainalaista kuulantyöntäjää. Movemberiin osallistuin vain henkisesti. Mutta siis...täällä ollaan. Jo lapsena tutustuin tähän maailmaan, isäni perusti yrityksen perheemme autotalliin ja myös äitini päätyi firman osakkaaksi.  Yrittäjän elämä, ylä- ja alamäkineen oli elämääni. Koko lapsuuteni. Sitten nuorena tein päätöksen: EI IKINÄ peltifirmaan töihin. Lukiosta kauppikseen ja sitten tilitoimistoon töihin.

Jonkinaikaa jaksoin sitä elämää, toisten käskyjä ja aikatauluja. Sitten väsyin. Halusin muuta.

Isä ja äiti päättivät jättää elämäntyönsä minulle ja veljelleni. No mikäs siinä, mietin. Katotaan miten käy. Tulin töihin Koskisen peltikatteeseen vuonna 2004. Ja siinä on vuodet sitten menneet.


Parasta ( ja pahinta) tässä työssä on työkaverit, nuo äärimmäisten huonojen huvien suurkuluttajat, joiden elämäntehtävä ( tiukan pellin väännön lisäksi) on karaista minua.
Minun pitää kestää kuin mies. Ja kestänkin. Joskus jopa kuin nainen. Työilmapiiri on siis äärimmäisen rento. Ja tulosta syntyy myös.

Tilausten keskimääräinen käsittelyaika on kolme työpäivää, hiljaisena aikana välillä vain  puoli tuntia. Joskus jopa niin nopeaa, että asiakas  tulee maksamaan minulle tilausta, jonka lähetti puoli tuntia sitten, enkä edes tajunnut että se on valmis.

Yhtiön talous on siis minun harteillani ja lisäksi otan vastaan tilaukset ja palvelen asiakkaita. Siis teoriassa ainakin. Vaikka tiedänkin rakennuspelleistä enemmän kuin keskivertotyttö yleensä, niin totuus on: en ole koskaan käynyt katolla. En. Minähän pelkään korkeita paikkoja. Okei, vähän sama kuin kokki joka ei ole syönyt ikinä ravintolassa. Mutta onneksi yrityksestä löytyy aina yhtä asiallinen tuotantopäällikkö, jolta saa vastauksen ja ideoita myös suunnitelman tasolla oleviin projekteihin. Jos ne voi tehdä pellistä, hän tietää miten. Ja koko meidän tuotantotiimi auttaa tässä myös.