Onks Arskaa näkynyt?

Kuules nyt Arska, mä alan olla pikkusen tympääntynyt suhun. Mä luulin että meillä on suhde, että nähtäisiin useammin kuin kerran kuussa. Mutta ei, eipä oo tyyppiä nyt ihan hetkeen näkynyt. Okei, mä tajuun, että tämä on avoin suhde, ja sulla on muitakin hoitoja, mutta kai sä edes joskus voisit kävästä? Vaikka sillai ihan pikaisesti?

Johtuuko tää siitä, että olen viettänyt niin paljon aikaa mun kirkasvalolampun kanssa? Kuten sä hyvin tiedät, se on vaan mun kaveri. Sä sen sijaan olet mun elämäni valo. Mä tahdon taas tuntea sun lämmön ihollani...

Oikeesti Arska, milloin me on viimeeks tehny jotain kivaa yhdessä? Sä vaan pakoilet mua, mä oon nähnyt sut sääennusteissa, mut en tosiaankaan muuten. Täytyykö mun nyt vaan päätellä tästä, että tää meidän juttu on vähän niinku katkolla? Kyllä mä tiedän, ettei sua saa liikaa ahnehtia. Mutta hei, enhän mä, mä pysyn aina kohtuudessa. Tulisit nyt käymään...

Mä en halua hajota tähän pimeyteen, näihin mustiin katuihin, päiviin, jotka seuraaavat toisiaan aina yhtä harmaana.  Mun kotikadun pätkällä on 68:t eri jouluvalot. Kaikki me halutaan lisää valoa! Jos pimeys olisi ihmiselle luontaista, oltaisiin synnytty otsalamput päässä.

Kyllä me kaikki rakastetaan sua Arska, sä oot paras! Ei se kirkasvalolamppu oikeesti ole mulle tärkeä!

Asiakaspalvelijan arkea

Kuten me kaikki tiedämme, asiakas on aina oikeassa. Asiakaspalvelija sen sijaan on töykeä, itserakas pelle, jota ei asiakkaan etu kiinnosta. Otetaanpa pari käytännön esimerkkiä huonosta asiakaspalvelusta:

Esimerkki 1:
asiakas: Mä tarviin sellaisen jutun!
asiakaspalvelija: voitko täsmentää, mistä jutusta on kysymys?
aoao: kyllähän te ammattilaisina sen parhaiten tiedätte. Onko siellä ketään muuta henkilöä paikalla, jonka kanssa voin puhua tästä?

Asiakaspalvelija tajuaa olevansa ammattitaidoton ääliö, kun ei osannut luoda telepaattista yhteyttä asiakkaaseen tai tarjonnut edes noppaa heittämällä jotakin.

**
Esimerkki 2:
Asiakas: Minä haluan näitä punaisia palloja 10 kpl. Ymmärsitkö sinä? 10 kpl.
ap: joo, enköhän minä ymmärtänyt...
aoao: Niin, tosiaan siis, MÄÄRÄ oli 10. Saitko sen ylös?

Asiakaspalvelija tuntee itsensä maailmankaikkeuden tyhmimmäksi ihmiseksi. Asiakas joutuu toistamaan noin monta kertaa, eikä hän vain tajua.

**
Esimerkki 3:
Asiakas: et ole tosissasi, eihän tämä noin paljoa maksa...
ap: no, tämä on meidän hinta.
aoao: ikinä en ole tällaisia summia maksanut, tarjousladosta saa MELKEIN samanlaisen (eli ei mitään sinne päinkään) puolet halvemmalla.

Asiakaspalvelija tuntee itsensä sikamaiseksi ryöstäjäksi. Kuinka tämä yritys kehtaa pyytää rahaa asiakkaalta, onhan mittatilaustyönä suunnitellun ja toteutetun tuotteen oltava yhtä halpa kuin halpahallissa.

**
Esimerkki 4:
asiakas: teiltähän saa niitä itsestään räjähtäviä kirjekyyhkyjä?
ap: no, ei kyllä kuulu meidän valikoimiin.
Aoao: häh? teillähän se kumma liike on, tiedätkö yhtään mistä niitä saa?

Asiakaspalvelija miettii olisiko talon jossakin nurkassa sittenkin jotain sen tapaista, täytyyhän niitä olla, asiakas tietää nämä asiat.

Joidenkin asiakkaiden kohdalla itsepalvelu vaan toimii paremmin kuin asiakaspalvelu.
Vai pitäisikö asiakaspalvelua hiukan kehittää?

ja he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti....eiku ?

Elämähän ei ole mikään onnellinen satu, joka alkaa, jatkuu ja päättyy onnellisesti. Se on täynnä pettymyksiä, sydänsuruja, läheisyyden kaipuuta, riittämättömyyden tunnetta, syyllisyyttä. On taloudellisia ongelmia, huolia lapsista, oman polun hakemista. Tuntuu kuin meidät olisi vain tuupattu tänne ilman minkäänlaisia käyttöohjeita.

Millaista on olla lapsi, maailmassa, jossa joku voi tulla ja siepata mukaansa? Millaista on olla nuori päättämässä elämänsä suuntaa, kun ei tiedä mitä haluaa. Millaista on mennä naimisiin, tietämättä kuinka parisuhdetta hoidetaan. Millaista on kasvattaa lapsi yksin. Kuinka moni jää ilman rakkautta, läheisyyttä ja turvallisuutta. Kuinka moni lapsi kasvaa kodissa, jossa riidellään, murjotetaan, alistetaan toista. Miten helppoa onkaan olla itsekäs, miten helppoa on lyödä toinen maahan.

Ja miten vaikeaa on opettaa toiselle, mitä rakkaus on. Miten vaikeaa on rakastaa toista niin paljon, että unohtaisi omat tarpeensa, edes hetkeksi. Keskittyisi olemaan vain siinä, toisen ihmisen vieressä ja sydämessä. Uskaltaisi laskea kaikki muurit ja suojukset alas, ja kuulisi toisen ihmisen sanat.

Ymmärtäisi ja hyväksyisi toisen ihmisen valinnat ehdoitta. Pysyisi aina rinnalla. Tukisi ja neuvoisi, eikä tuomitsisi.

En usko avioliittoon, mutta uskon rakkauteen. Uskon kahden ihmisen haluun olla yhdessä ja uskon haluun tehdä toisesta onnellinen. Uskon ihmisen hyvään syvimpään olemukseen ja siihen, että kukaan ei ole kertonut meille, miten tämä syvin olemus toimii.

On asioita, joita luullaan rakkaudeksi. Luullaan, että papin aamen takaa onnellisuuden. Luullaan perhe-elämää onnen satamaksi. Koettelemus se on, eikä sillä ole mitään tekemistä onnellisuuden kanssa. Onnellisuus syntyy siitä, että osaa elää perhe-elämää. Mutta tätä ei opeteta koulussa. Tätä vain harva vanhempi pystyy lapsilleen näyttämään. Todellista toisen ihmisen arvostamista ja tukemista, välittämistä.

Olen onnellinen niiden ihmisten puolesta. jotka ovat löytäneet onnensa. Niiden puolesta, jotka ovat päättäneet, että ovat onnellisia ja opettavat lapsilleen saman. He antavat lapsilleen kaikista parhaimmat käyttöohjeet elämän kovaa koulua varten. Koska näitä ohjeita tullaan tarvitsemaan, sen verran kova on elämän koulu.

Huh, selvisin

On hetkiä, jolloin tajuntaan iskeytyy kovalla voimalla, miten pienestä kaikki toisinaan on kiinni. Sellaiset ihan elämän perusjutut, niin kuin vaikkapa terveet jalat ja mahdollisuus kävellä niillä, muuttuvat ihan toisenlaiseksi, kun niille tapahtuu jotain odottamatonta.

Sattuipa tuossa lomani aikana käymään niin, että oikean jalan päkiä turposi ja kipeytyi siten, että en pystynyt juuri edes kävelemään. Ihan vaan siinä eräs linnunlaulun täytteinen aamu herätessäni tajusin, että mitäs hittoa, en voikaan kävellä. Lääkäristä ei apua ollut, mitä nyt tuin yksityistä lääkärisektoria sievoisella summalla. “En osaa sanoa” –vastauksen olisin saanut vaikka kaupan kassalta. Luonnollisesti päässäni risteilivät kaikki mahdolliset ajatukset amputaation ja syövän väliltä.

Voisinpa juosta! Kunpa kävely ei sattuisi! Miksi jätin ne kaikki lenkit väliin huonoilla tekosyillä! Kunpa ei olisi tekosyitä!

Vaiva helpotti parissa päivässä ja olin siitä todella kiitollinen. Itseni tuntien pelkään vaan pahoin, että tekosyyt eivät loppuneet tähän. Ehkä minun kuului saada pieni muistutus siitä, että mikään, ei edes kävely, ole itsestään selvää tässä maailmassa. Jutut on joskus niin pienestä kiinni.

Ja nyt lenkille. Edes kerran.

Yrityksestä onnistumiseen

On tullut kirjoitettua tähän blogiin monenlaista juttua. Osa ihan asian vierestä ja osa jostain sieltä läheltä. Tämän blogin tarkoitus ei ole olla mikään rakentajan faktapaketti. Niitä sivustoja löytyy muualta. Tämän blogin tarkoitus on herättää mielenkiintoa erilaisia asioita kohtaan.

Haluaisin, että tästä saa jonkinlaisen käsityksen siitä, millaista on olla naisena miehisessä maailmassa. Alalla, joka ei millään tavoin liikuta suurinta osaa ihmisistä. Yrityksen omistajana pienessä yhtiössä. Haluaisin tämän blogin avulla saada ihmiset näkemään kaiken pinnallisen roskan taakse. Kuka tahansa voi perustaa yhtiön, tai saada sen perintönä. Kuitenkin firman pyörittäminen on kovaa työtä. On lähdettävä rakentamaan pala palalta. Hankittava toimitilat ja koneet, mietittävä myytävät tuotteet, niiden hinnat, tavoitettava asiakkaat. On luotava toimiva konsepti, joka poikkeaa jollakin tapaa kilpailijan tavasta toimia. Ei pyörää kannata toista kertaa keksiä.

Koskisen peltikate perustettiin vuonna 1982. Muistan hämärästi lapsuudestani, että alkutaival ei ollut helppo. Rahat olivat tiukilla, velkaa oli paljon ja 1990-luvun lama koetteli. Isälläni oli kuitenkin unelma, tavoite ja selkeä näkemys suunnasta, johon edetään. Lamasta selvittiin. Isäni rakensi hallia, silloin kun muut pistivät rahat tiukasti patjan alle. Isäni osti kymmenen metriä pitkän kanttikoneen, jollaisia Suomessa ei muilla ollut.

Muistan kyllä, että viikonloppuisin tehtiin töitä. Koko perheen voimin. Siinä maailmassa kasvoin ja siihen minut kasvatettiin. Töitä oli tehtävä, mikään ei ollut ilmaista. Toki sitten kun firma alkoi menestyä, myös perheemme varallisuus kasvoi. Suhteellisen maltillisesti kuitenkin. Raha ei ollut itsestään selvyys. Eikä se ole vieläkään. Raha on asia, joka helpottaa elämää, muttei tee onnelliseksi.

Toimitilat ja koneet ovat tärkeä voimavara tuotantoyrityksessä, mutta ilman ahkeraa ja sitoutunutta työvoimaa, ne ovat hyödyttymiä. Todelliset voimavarat ovat ihmisissä, työntekijöissä. Niin kauan kun yhteishenki on hyvä ja tavoitteet samat, yritys pystyy toimimaan täysipainoisesti ja kasvujohtoisesti. Pientä yritystä johdetaan työntekijöitä palkitsemalla ja luottamalla siihen, että jokainen hoitaa oman tonttinsa.

Oma unelmani oli (ja on edelleen) luoda ura, jossain muualla kuin peltiliikkeessä. Jotenkin vaan ajauduin peltien ihmeelliseen maailmaan ja nyt on kymmenen vuotta siellä mennyt. Paljon olen oppinut, paljon jää oppimatta. Tärkeimpänä oppina pidän taitoa nähdä koko liiketoiminta, sen taustat, toiminnan seuraukset ja pitkän aikavälin vaikutukset. Kyky pidellä kaikkia lankoja käsissä ja tietää mistä milloinkin vetää, on hyödyllinen taito niin liike-elämän, kuin oman kehityksen kannalta.

Sen verran oppia ja kokemusta on karttunut, että ehkä jossain vaiheessa elämää voisin kokeilla omia siipiäni. Jollain muulla alalla. Näkisin, mitä osaan ja mihin pystyn. Ja jos pitää palata häntä koipien välissä takaisin, niin eiköhän sekin onnistu. Jollei yritä, ei myöskään saa mitään.

happy ending

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Mies oli hieman allapäin. Nainen, jota hän oli luullut tulevaksi vaimokseen, oli juuri jättänyt hänen. Hänet, miesten miehen. Hän käveli yksin, kohti tyhjää kotiaan. Hän ei kuitenkaan antaisi asian syödä häntä. Hän nosti leukansa urhoollisesti pystyyn, katsahti ympärilleen ja sitten...hän näki sen. Siinä, aivan hänen edessään, melkein käden ulottuvilla, mutta kuitenkin aavistuksen liian kaukana, se oli. Mies ei ollut ikinä ennen nähnyt mitään niin yksinkertaisen kaunista, mitään niin sulavalinjaista ja huoliteltua. Hän näki edessään talon päätyräystäspellin, jossa ei ollut yhtään saumaa. Se oli yhtämittainen.

Mies häkeltyi. Tätä hän oli odottanut. Tätä hän oli etsinyt. Tästä hän oli unelmoinut ja nähnyt jopa unia. Mies hiipi lähemmäs taloa. Miten lähelle hän uskaltaisi mennä? Kello oli kolme aamuyöllä ja mies oli nauttinut ravintolassa pari lasia viiniä. Viimeiset viinit naisystävänsä kanssa. Hän huokasi. Nyt hänellä oli kiikarissa jotakin ihan uutta. Yhtämittainen räystäspelti. wau. Ja ihan samaa sävyä kuin kattopelti. Kuu tuli esiin pilven takaa ja mies tiesi, että hänen pitäisi saada samanlainen.

Mies palasi kotiinsa ja nukkui yön levottomasti. Aamulla hän alkoi käydä läpi peltiliikkeitä netistä. Hieman epävarmasti hän valitsi niistä sopivimman ja soitti sinne varmistaakseen, että tämä käsittämättömän upealta tuntuva asia oli totta. Hänellä vakuutettiin, että kuusimetrinen päätypelti onnistuisi kyllä, täysin mittojen mukaan tehtynä. Mies oli entistä epävarmempi. Oikeinko mittojen mukaan? No, ei kai se ota, jos ei annakkaan, hän ajatteli ja mitoitti tarpeensa. Sitten hän laittoi mittakuvat sähköpostitse yritykseen.

Toimitus luvattiin kolmessa päivässä ja mies jatkoi elämäänsä normaalisti, toisinaan kännykkäänsä hermostuneena vilkuillen. Ja sitten se tapahtui. Hänelle soitettiin. Pellit olivat noutovalmiina. Mies riuhtaisi takkinsa naulakosta, kiinnitti peräkärrynsä ja ajoi vain niukinnaukin nopeusrajoitusten mukaan peltiliikkeeseen. Käsillä oli se hetki, jota hän oli odottanut. Hän astui epäröiden asiakaspalvelun ovesta sisään. Hetken liian pitkään hän katsoi kauniisiin ruskeisiin silmiin, mutta ymmärsi muistuttaa itseään, että nyt oli kyseessä tärkeämpiä asioita kuin naaraat. Nyt hän saisi ne pellit.

Mies maksoi kortilla pellit ja siirtyi toimiston lämmöstä miehisten tuoksujen tyyssijaan, peltiverstaaseen. Täällä asioista puhuttiin niiden oikeilla nimillä. Ja nuo karskit miehet, jotka olivat mahdollistaneet hänelle tämän kaiken, tarjosivat hänellä nätisti niputetut peltilistat. Hänestä tuntui kuin hän olisi löytänyt kadotetun veljensä. Hän pakkasi pellit peräkärryynsä ja ajoi kotiin kädet rattia puristaen, muutama hikikarpalo otsalta valuen.

Kotona mies puki yllensä vastapestyt haalarit. Niissä oli huumaava puhtaan tuoksu, ja ne kiilsivät kilpaa peltien kanssa. Hän kiipesi katolle. Hän kiinnitti pellit. Hän tuli alas. Se oli siinä. Hän ei tiennyt mitään parempaa. Hän korkkasi oluen. Iltahan oli vielä nuori. Hänen ajatuksensa harhaili jo muutamissa puuttuvissa kynnyspelleissä....

Oikeaa elämää

Jos mun sohva osaisi puhua, sillä olisi monta tarinaa kerrottavana. Se on nähnyt monta takapuolta, naurua ja itkua, riemua ja huutoa, onnea ja lähtöjä. Sitä vasten on ihmisen alku noussut ensikerran jaloilleen, siltä on tippunut toinen pahasti siipeensä saanut (ja hiukkasen humalainen). Se on nähnyt monet synttärijuhlat ja illan istujaiset, se on imenyt itseensä leffailtojen popparit ja mehun roiskeet. Sen päällä on pompittu, nukuttu, halattu ja sairastettu. Sen päällä on parannettu maailmaa ja pohdittu elämän suuria kysymyksiä.

Sen päältä on alkanut kahden ihmisen kaunis tarina. Ja sen päältä on lähtenyt ihmisiä, jotka eivät ole palanneet. Sen päällä on jännitetty lätkämatseja ja pelattu pelejä. Se on kärsinyt, mutta kestänyt kaiken näkemänsä. Hiljaa, uskollisesti.

Jos se vaan osaisi kertoa ja muodostaa mielipiteitä, haluaisin kuulla siltä yhteenvedon. Mikä mahtaisi olla sen paras muisto? Mikä olisi hetki, jonka se muistaisi parhaiten. Kuka tai ketkä olisivat ihmiset, joiden takapuolen tuntuman se haluaisi kokea taas.

Entä jos siihen kerääntyisivät kaikki ne, jotka ovat lähteneet, mutta eivät palanneet? Tai ne, joiden toivoisin palaavan? Mitä yhteistä niillä ihmisillä olisi? Jokainen, jonka toivoisin palaavan, on omalla tavallaan minulle hyvin tärkeä ja merkityksellinen ihminen. Sellainen ihminen, joka on muuttanut minua tai elämääni. Ihminen, jolle olen ikuisesti kiitollinen. Ihminen, joka on aina läsnä, vaikka onkin poissa.

Lähes jokainen minulle läheinen ihminen on istunut sohvallani tai ainakin olen jakanut hänen kanssaan ajatuksia sieltä käsin. Sohvani on nähnyt ison osan jokaista tarinaa mun elämästä, ehkä noin kymmenen viime vuoden ajalta.

Ja kohta tulee aika luopua siitä. Heittää kaatopaikalle kaikki ne muistot, jotka siinä elää. Kaikki tarinat, alut ja loput. Ja hommata uusi. Uudelta sohvalta on hyvä aloittaa uudet tarinat. Ne, joihin sisältyy enemmän halauksia ja onnea sekä vähemmän lähtöjä ja huutoa. Eikä yhtään itkupotkuraivaria.

Videon vääntöä

Olisikohan mahdollista jollain tapaa tehdä meidän toimialasta superseksikäs? Yleensä kai peltiliike mielletään nuhjuiseksi hökkeliksi, joka on täynnä peltiroinaa,  ja jossa  likaisiin haalareihin pukeutunut viiksivallu tekee yksin kaiken. Meidän isossa peltihallissa ei epämääräisiä pellinpaloja loju pitkin lattioita, vaan kaikki on hyvässä järjestyksessä. Työntekijätkin on lähes katseenkestäviä. Lisäksi meiltä löytyy ihan asiakaspalvelu, jonne tilaus jätetään. Suuren maailman meninkiä.

Ja ihan sellaisena tosi isona elkeenä, väännettiin video. Ikkunapellin havainnollinen syntymä, olkaa hyvä.

Vaikkakin tästä saa sen kuvan, että tilaus on valmistuu yhtä nopeasti kuin tuplajuusto hampurilaispaikassa, todellinen tilanne on kuitenkin vähän toinen. Yleensä tuotannossa on menossa isompi tilaus ja yhden ikkunapellin vääntö "siinä sivussa" onkin sitten haasteellisempaa, kun pitäisi pysäyttää koko tuotantoprosessi ja aloittaa ihan alusta, eli laittaa se valkoinen pelti koneeseen. Useimmat kun tykkää, että valkoinen on ikkunapellin ainoa oikea värisävy. Enkä toki ala kiistellä tästä.

millaisen tarinan haluat?

Onko jokainen tarina jo kirjoitettu? Onko ihmisen elämän kulku ja vivahteet jo ennalta määrätty? Eikö ainutlaatuisia tarinoita enää ole?

Uskon että on, mutta niitä on vaan vaikeampi nähdä. Kun lopulta on kyse hyvin pienistä asioista. Siitä, miten voi vaikkapa ilahduttaa toista ihmistä. Ja ennenkaikkea siitä, että itse osaa arvostaa itseään. Parhaat asiat elämässä ovat niitä, joista tulee hyvä mieli, eikä muuta palkintoa. Miten tärkeää on hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Jokaisessa on ainutlaatuisia, hienoja piirteitä. Ja taitoja, joita muilla ei ole. 

Jokainen voi kirjoittaa omasta elämästään sellaisen tarinan kuin haluaa. Kukaan muu ei pitele kynää, kuin ihminen itse. Tarinasta voi tehdä tylsän ja pitkästyttävän. Tai siitä voi tehdä monivivahteisen ja ainutlaatuisen. Hetket voi kuvata mitäänsanomattomiksi. Tai upeiksi. Tilanteen kokemus syntyy ihmisen sisällä. Sävy, jolla tarina kirjoitetaan, syntyy ihmisen sisällä. Onko oikeita tai vääriä tapoja kirjoittaa? Ei, kysymys on siitä, mitä kaikkea tekstiin sisällyttää.

Asiat, jotka annetaan eteen ilman sen ihmeempiä ponnisteluja, eivät lopulta tunnu  missään. Vaikkakin tosi moni laittaa loton vetämään, niin ne rahat eivät ikinä tunnu samalta kuin itse työllä ansaitut. Mikään helposti tai ilmaiseksi saatu ei lopulta tyydytä ihmisen tarpeita. Raha on kuitenkin vain väline, eikä oikotie onneen. Vasta kun itse tekee jotakin konkreettista, näkee vaivaa ja etsii ne tekemisen ja luomisen työkalut omasta itsestään, alkaa ymmärtää mistä on kyse. Ja kyse on elämästä. Kannattaa elää, ennenkuin kuolee. 

Kaikista ei voi tulla kuuluisia, ja superlahjakkuuskin on harvinaista. Mutta jo se, että tekee jotain, jolla saa edes yhden ihmisen päivän paremmaksi, (vaikka vain omansa), on tärkeää. Se on ehkä vieläkin tärkeämpää kuin poseeraus iltapäivälehden sivulla. Koska kukaan ei lopulta pärjää yksin. Kaikki me tarvitsemme toista ihmistä. Olkapäätä, jota vasten nojata, silloin kun maailma meinaa romahtaa. Ja extraparin jalkoja, joilla hyppiä tasajalkaa, silloin kun maailma tarjoaa parastaan.

Nainen! näin isket miehen

Jos erääseen miestenisku-oppaaseen on uskomista ( mitä todella epäilen), 
niin mies isketään oikeaoppisesti näin:

1. Mene kuntosalille hyvin valmistautuneena. Valkaise hampaat, käy solariumissa, sheivaa, lakkaa kynnet, meikkaa, laita tukka, pukeudu tyylikkään seksikkäästi, tuoksu hyvältä.

2. Tee treeni (vältä hikeä, se on hyvin epänaisellista) ja odota, että joku mies tulee pyytämään puhelinnumeroasi. Jos sellainen ihme tapahtuu suomalaisella kuntosalilla, tee takaperinvoltti ja kilju riemusta...no ei vaineskaan. Et tietenkään anna numeroasi. Laita mies anelemaan. Jos sitä kiinnostaa, niin kyllä se selvittää, milloin käyt salilla ja tulee sinne uudelleen. Ja uudelleen. Ja kirjoittaa numerosi sitten ikionnellisena jonnekin hikipyyhkeen reunaan kynällä, jota tuskin kukaan koskaan kuntosalille raahaa. Paitsi tietty tosimies.

3. Kun mies sitten on toipunut edellisestä nöyryytyksestä ja uskaltautuu soittamaan sinulle, et tietenkään vastaa. Soittelet sitten seuraavana päivänä ja valittelet kiireitäsi ( "laskin pölypalloja sohvanalta..."). Ja kun mies pyytää ulos, otat ajanvarauskirjasi esiin ja katsot sopivan puolituntisen jostain kuukauden päästä. Juu, kyllä tosimies odottaa.

4. Menet treffeille, täydellisenä tottakai. Pidät tiukasti mielessäsi aiheet, joista ei puhuta, kuten uskonto, politiikka, seksi, exät yms. Eli puhutte säästä sen mukavan puolituntisen. Laskun jätät luonnollisesti miehen hoidettavaksi.

5. Jos mies haluaa uusinnan ( mikä on kyllä jo todella pelottavaa), niin kaivat taas ajanvarauskirjasi esiin. Ja jatkat samaa rataa kolmisen kuukautta. Odotat aina miehen yhteydenottoa, itse et toki aloita viestittelyä tai soita.  Nyt kuitenkin voit hienovaraisesti vinkata, että voisitte edetä hieman pidemmälle, kädestäpitelyt ja silmiintuijottamiset ovat toki riittäneet myös miehelle ekat kolme kuukautta.

6. Ja voila....olet löytänyt elämäsi miehen. Tai kouluttanut koiran. Ja mies on iloinen, koska et missään vaiheessa tehnyt itse mitään aloitetta, vaan olit täydellinen nainen, kiva ja nätti. Ja ennenkaikkea, annoit miehen metsästää.

Koska suhteen alku on ollut mitä loistokkainta avoimuuden, rehellisyyden ja tasa-arvoisuuden aikaa, samaa on varmasti luvassa myös jatkossa, kunhan teet vielä pari pikku kikkaa, joilla saat miehen narrattua avioliittoon. Mutta niistä en edes viitsi kirjoittaa, koska koko tämä juttu on muutenkin niin täydellistä soopaa. Mutta ottakoot ne naiset, jotka tämän osaa, ne miehet, jotka tähän kohteluun suostuu. 

Mä...pärjään ilmankin. Oon liian vanha hiekkalaatikkotason leikkeihin.

Deittailusta

Sen verran vakavaa tekstiä on ollut lähiaikoina, että päätin nyt kirjoittaa jotain kevyempää. Nimittäin tositarinoita deittailusta. Olen tapaillut joitain ihan kivoja miehiä. Olen tapaillut miehiä, joiden kanssa ei ole ollut mitään puhuttavaa. Ja miehiä, joiden kanssa on ollut puhuttavaa, mutta vain kaveritasolla. Jopa yhden (!) joka on vastannut raastavan kovia kriteereitäni. Ja sitten niitä, joita en välttämättä halua tavata uudelleen.
Tässä esittelyssä kolme aika pelottavaa miestyyppiä.

Tyyppi 1: saapuu treffeille kännissä viiden parhaan kamunsa kanssa. Tarviiko sanoa enempää.

Tyyppi 2: katoaa mystisesti. Eli on aluksi tosi ihastunut ja innossaan, haluaa tapailla jatkossakin. Ja sitten katoaa. Ilmoittaa jotain kaverin kaiman kissan kuolemasta. Jokin pikkupiru minussa kuitenkin epäilee, että kyseinen kissa ei ole kuollut, vaan hyvinkin viriili ysikytluvulla syntynyt isotissinen blondi.

Tyyppi 3: Paljastaa ensitapaamisella, miten uusioperheemme kuviot sitten hoidetaan. Jakaa vessavuorot ja lasten kuskausaikataulut, viikon kauppalistat ja lemmikkien hoito-ohjeet. Tässä kohdassa pakenen vessaan tarkastamaan lukeeko otsassani päässäni takova lause: äkkiä karkuun ja tarkastan lähimmän hätäuloskäynnin sijainnin.

Nettideittailu tuo aina omaa jännitystään näihin kuvioihin. Tyyppi saattaa vaikuttaa ihan kivalta viesteissä, mutta sitten livenä onkin ihan erilainen. Tai tyyppi saattaa kirjoitella ikuisuuden pyytämättä treffeille. Tai pyytää treffeille heti ekan moin jälkeen. Olen jopa onnistunut suututtamaan pari tyyppiä ihan vaan viestittämällä. Ei ihan toiveet kohdanneet.

Mun selkeä kompastuskivi on jonkinsortin pelimiehet. Ei sellaiset lipevät naisteniskijät, vaan sellaiset melko tavallisen oloiset, hyvännäköiset naistenpyörittäjät. Vaikka tiedostan vaaran, niin joku niissä kiehtoo. Tiedän kyllä tasan tarkkaan, ettei sellaisia muuteta toisenlaiseksi. Enkä edes halua ketään muuttaa.

Haluaisin vain löytää ihmisen, jonka kanssa maata tähtitaivaan alla lämpimällä hiekalla drinksulasi kourassa, kaukana farmariautoista, lemmikkieläimistä ja arkipäivän huolista.

Ehkä se elämä vielä yllättää.

Suunta kohti luovuutta

Viikonloput on liian lyhyitä. Aivan liian lyhyitä. Viikonloppuna on yleensä aikaa tehdä sellaisia asioita, jotka antavat työlle vastapainoa. Arkisin, kun katsoo sitä massaa, joka liikkuu aamukahdeksalta kohti työnsuorittamispaikkaa ja sieltä taas kotiin neljän-viiden maissa, ei voi kuin ihmetellä, mitä nuo kaikki ihmiset tekevät. Ja mitä se työ oikein on? Tuotantolaitoksissa tehdäänkin jotain konkreettista, mutta entäpä monet muut hienot ammatit? Vaikkapa kirjanpitäjän työ, sehän on lukujen pyöritystä firman ja sen sidosryhmien hyödyksi ja toisaalta mahdollisimman vähän verottajan hyödyksi. Väkisinkin tulee mieleen, eikö osa ammateista ole täysin  keinotekoista soopaa? Tarvitseeko kaikkia toimia toteuttaa? Eikö tuotanto toimi ilman markkinointia? Eikö markkinointi toimi ilman seurantaa? Tarvitaanko joka työvaiheesta raportti? Muistio? Monta sähköpostia? Eikö asioita voisi vain tehdä ilman, että niitä pitää tarkkailla, seurata, mitata?

Otetaanpa toinen näkökulma. Ihminen on lahjakas jossakin luovassa toiminnassa. Kuinka monessa ammatissa pääsee toteuttamaan itseään, käyttämään luovuuttaan ja jakamaan osaamistaan muille? Nauttiiko ihminen saadessaan käteensä hienon tilaston samalla tavalla, kuin nauttisi  hyvin valmistetusta pihvistä? Työn tekemisenhän tulisi perustua työstä saatavaan iloon. Toisaalta työn tekemisestä saatu palkka, arvostus tai asema voi ainakin osin tyydyttää tätä tarvetta. Mutta pohjimmiltaan ihminen tarvitsee reitin luovuutensa toteuttamiseen. Jos ei työssään, niin sitten vapaa-ajallaan. Jokaisessa meissä kuitenkin on jokin sisäänrakennettu "ammatti". Aina sitä ei ole helppo löytää, puhumattakaan siitä, miten vaikeaa sitä voi olla hyödyntää. Monesti sitä jopa väheksytään. Tulee sellainen tunne, että pitää olla ihan parhaimmistoa, ennen kuin voi antaa oman luontaisen luovuutensa näkyä muille. Mitään harjoittelua ei sallita. Yrittäminen ei käy - pitää osata. Tämän takia monet ovatkin ammateissa, joilla ei ole mitään tekemistä oman luovuuden kanssa. On sallittua tehdä töitä, mennä sinne minne muutkin. Oman polun valitseminen vaatii kuitenkin poikkeuksellista rohkeutta. Koska epäonnistumisen riski on niin suuri.

Ja kuitenkin painotetaan sitä, kuinka tärkeää olisi edes joskus poistua omalta mukavuusalueeltaan. Tehdä jotakin erilaista. Jotain mitä ei ole ennen tehnyt. Arvostan ihmisiä, jotka uskaltavat hypätä junaan, jonka määränpäästä ei ole mitään tietoa. Se on elämisen taitoa, ei suorittamista. Aina ei tarvitse suunnitella, eikä tietää minne matka päättyy. Tärkeämpää on ottaa se ensimmäinen askel ja suunta. Loppu järjestyy kyllä, tavalla tai toisella.

Elämän kevät

Elämä etenee kuin vuodenajat. Luonnossa kevät on elämän alku, kesä sen loistoaikaa, syksy hiipumista ja talvi kuollutta. Mutta aina tulee uusi kevät. Vaikka miten haluaisi palata menneeseen, tehdä asiat toisin, mikään ei muutu. Ainoa asia, jolla on merkitystä on tuleva kevät. Se, kun mullasta jälleen nousee kasvinalku, kun purot alkaa virrata, kun nauru palaa ihmisten kasvoille.

Katsoin kerran elokuvan, jossa miehen rakastettu kuoli miehen virheen takia. Mies sai kuitenkin mahdollisuuden korjata virheensä, mutta nainen kuoli silti. Vaikka miten monta kertaa mies teki asiat toisin, nainen aina kuoli. Mikään ei enää pelastanut häntä. Toisinsanoen mikään aikakone ei muuta tapahtumia, jotka ovat jo tapahtuneet. Mikään asia, joka on kerran särkynyt, ei tule olemaan enää koskaan ehjä. Paikattuna toimiva, muttei ehjä. Jos talo on kerran rakennettu täysin väärin, paras keino lienee laittaa se kokonaan nurin. Purkaa ja rakentaa uusi.

Tulevaisuus ei voi löytyä menneisyydestä. Ainoa mikä sieltä löytyy on pelko. Ihmisen pelot ovat pohjimmiltaan jäänteitä menneistä tapahtumista. Ihminen, joka on kerran hylätty, pelkää hylkäämistä. Mutta ihminen, joka on kokenut ihmisten vaihtumisen elämässään normaalina elämänkierron jatkumisena (kuten vuodenajat vaihtelee), ei pelkää hylkäämistä. Hän ei koe sellaista asiaa uhkana. Todellisia uhkia, joita tulisi pelätä, on kuitenkin aika vähän.

Jotenkin koominen esimerkki ihmisten epärealistisista peloista oli sikainfluenssaan annetun rokotteen jonoissa syntyneet käsirysyt. Oliko todella vaarana kuolla, jollei saanut ensimmäisten joukossa rokotetta? Oliko ylipäätään vaarana kuolla? Ymmärrän, että sairas ihminen tarvitsee välitöntä hoitoa, ja hänellä saattaa olla aiheellisia pelkotiloja. Mutta tulevan pelkääminen ja panikointi asian suhteen, joka ei ole aiheuttanut mitään todellista vaaraa itselle, on kyllä aiheetonta.

Joskus tulevaisuutta pelätään  niin paljon, että unohdetaan elää. Jos sanotaan, että lama on tulossa, ruvetaan säästämään. Ei uskota omiin vaikutusmahdollisuuksiin tai edes omaan järjenkäyttöön. Jos asia lukee lehdessä tai netissä, siitä tulee jonkinlainen fakta. Tai pikemminkin uskomus. Ihminen uskoo jonkun asian olevan totta, ja alkaa elää sen mukaisesti. Uskomusten pahin vihollinen on maalaisjärki. Itsekin olen uskonut monien asioiden olevan tosia, vaikka en olekaan itse huomannut niiden olevan tosia. Ja tuntenut huonoa omaatuntoa tai jopa syyllisyyttä, kun olen toiminut jonkin yleisesti hyväksytyn oletuksen vastaisesti. Sanotaan nyt vaikkapa se "fakta", että rasvaton maito on parasta maitoa. Nykyisin en sitä litkua lapselleni anna, sanovat koulussa sitten mitä hyvänsä.

Minusta on tärkeää itse huomata ero olettamuksen ja faktan välillä. Kyseenalaistaa. Tutkia. Ottaa asiat haasteina, uusina seikkailuina. Pieni jännitys on tervettä, kun on varma suunnasta johon on menossa. Kun tietää, että seuraavan askeleen alla on kova maaperä, eikä upottava suo. Vaikka matkanvarrella olevista asioista ei tiedä, vaikka reittikään ei ole täysin selvillä. Silti usko, luottamus ja ennenkaikkea toivo ohjaavat oikeaan suuntaan. Ja suunta on aina kevättä kohti.