Viikonloput on liian lyhyitä. Aivan liian lyhyitä. Viikonloppuna on yleensä aikaa tehdä sellaisia asioita, jotka antavat työlle vastapainoa. Arkisin, kun katsoo sitä massaa, joka liikkuu aamukahdeksalta kohti työnsuorittamispaikkaa ja sieltä taas kotiin neljän-viiden maissa, ei voi kuin ihmetellä, mitä nuo kaikki ihmiset tekevät. Ja mitä se työ oikein on? Tuotantolaitoksissa tehdäänkin jotain konkreettista, mutta entäpä monet muut hienot ammatit? Vaikkapa kirjanpitäjän työ, sehän on lukujen pyöritystä firman ja sen sidosryhmien hyödyksi ja toisaalta mahdollisimman vähän verottajan hyödyksi. Väkisinkin tulee mieleen, eikö osa ammateista ole täysin keinotekoista soopaa? Tarvitseeko kaikkia toimia toteuttaa? Eikö tuotanto toimi ilman markkinointia? Eikö markkinointi toimi ilman seurantaa? Tarvitaanko joka työvaiheesta raportti? Muistio? Monta sähköpostia? Eikö asioita voisi vain tehdä ilman, että niitä pitää tarkkailla, seurata, mitata?
Otetaanpa toinen näkökulma. Ihminen on lahjakas jossakin luovassa toiminnassa. Kuinka monessa ammatissa pääsee toteuttamaan itseään, käyttämään luovuuttaan ja jakamaan osaamistaan muille? Nauttiiko ihminen saadessaan käteensä hienon tilaston samalla tavalla, kuin nauttisi hyvin valmistetusta pihvistä? Työn tekemisenhän tulisi perustua työstä saatavaan iloon. Toisaalta työn tekemisestä saatu palkka, arvostus tai asema voi ainakin osin tyydyttää tätä tarvetta. Mutta pohjimmiltaan ihminen tarvitsee reitin luovuutensa toteuttamiseen. Jos ei työssään, niin sitten vapaa-ajallaan. Jokaisessa meissä kuitenkin on jokin sisäänrakennettu "ammatti". Aina sitä ei ole helppo löytää, puhumattakaan siitä, miten vaikeaa sitä voi olla hyödyntää. Monesti sitä jopa väheksytään. Tulee sellainen tunne, että pitää olla ihan parhaimmistoa, ennen kuin voi antaa oman luontaisen luovuutensa näkyä muille. Mitään harjoittelua ei sallita. Yrittäminen ei käy - pitää osata. Tämän takia monet ovatkin ammateissa, joilla ei ole mitään tekemistä oman luovuuden kanssa. On sallittua tehdä töitä, mennä sinne minne muutkin. Oman polun valitseminen vaatii kuitenkin poikkeuksellista rohkeutta. Koska epäonnistumisen riski on niin suuri.
Ja kuitenkin painotetaan sitä, kuinka tärkeää olisi edes joskus poistua omalta mukavuusalueeltaan. Tehdä jotakin erilaista. Jotain mitä ei ole ennen tehnyt. Arvostan ihmisiä, jotka uskaltavat hypätä junaan, jonka määränpäästä ei ole mitään tietoa. Se on elämisen taitoa, ei suorittamista. Aina ei tarvitse suunnitella, eikä tietää minne matka päättyy. Tärkeämpää on ottaa se ensimmäinen askel ja suunta. Loppu järjestyy kyllä, tavalla tai toisella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti