Sen verran vakavaa tekstiä on ollut lähiaikoina, että päätin nyt kirjoittaa jotain kevyempää. Nimittäin tositarinoita deittailusta. Olen tapaillut joitain ihan kivoja miehiä. Olen tapaillut miehiä, joiden kanssa ei ole ollut mitään puhuttavaa. Ja miehiä, joiden kanssa on ollut puhuttavaa, mutta vain kaveritasolla. Jopa yhden (!) joka on vastannut raastavan kovia kriteereitäni. Ja sitten niitä, joita en välttämättä halua tavata uudelleen.
Tässä esittelyssä kolme aika pelottavaa miestyyppiä.
Tyyppi 1: saapuu treffeille kännissä viiden parhaan kamunsa kanssa. Tarviiko sanoa enempää.
Tyyppi 2: katoaa mystisesti. Eli on aluksi tosi ihastunut ja innossaan, haluaa tapailla jatkossakin. Ja sitten katoaa. Ilmoittaa jotain kaverin kaiman kissan kuolemasta. Jokin pikkupiru minussa kuitenkin epäilee, että kyseinen kissa ei ole kuollut, vaan hyvinkin viriili ysikytluvulla syntynyt isotissinen blondi.
Tyyppi 3: Paljastaa ensitapaamisella, miten uusioperheemme kuviot sitten hoidetaan. Jakaa vessavuorot ja lasten kuskausaikataulut, viikon kauppalistat ja lemmikkien hoito-ohjeet. Tässä kohdassa pakenen vessaan tarkastamaan lukeeko otsassani päässäni takova lause: äkkiä karkuun ja tarkastan lähimmän hätäuloskäynnin sijainnin.
Nettideittailu tuo aina omaa jännitystään näihin kuvioihin. Tyyppi saattaa vaikuttaa ihan kivalta viesteissä, mutta sitten livenä onkin ihan erilainen. Tai tyyppi saattaa kirjoitella ikuisuuden pyytämättä treffeille. Tai pyytää treffeille heti ekan moin jälkeen. Olen jopa onnistunut suututtamaan pari tyyppiä ihan vaan viestittämällä. Ei ihan toiveet kohdanneet.
Mun selkeä kompastuskivi on jonkinsortin pelimiehet. Ei sellaiset lipevät naisteniskijät, vaan sellaiset melko tavallisen oloiset, hyvännäköiset naistenpyörittäjät. Vaikka tiedostan vaaran, niin joku niissä kiehtoo. Tiedän kyllä tasan tarkkaan, ettei sellaisia muuteta toisenlaiseksi. Enkä edes halua ketään muuttaa.
Haluaisin vain löytää ihmisen, jonka kanssa maata tähtitaivaan alla lämpimällä hiekalla drinksulasi kourassa, kaukana farmariautoista, lemmikkieläimistä ja arkipäivän huolista.
Ehkä se elämä vielä yllättää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti