Deittailusta

Sen verran vakavaa tekstiä on ollut lähiaikoina, että päätin nyt kirjoittaa jotain kevyempää. Nimittäin tositarinoita deittailusta. Olen tapaillut joitain ihan kivoja miehiä. Olen tapaillut miehiä, joiden kanssa ei ole ollut mitään puhuttavaa. Ja miehiä, joiden kanssa on ollut puhuttavaa, mutta vain kaveritasolla. Jopa yhden (!) joka on vastannut raastavan kovia kriteereitäni. Ja sitten niitä, joita en välttämättä halua tavata uudelleen.
Tässä esittelyssä kolme aika pelottavaa miestyyppiä.

Tyyppi 1: saapuu treffeille kännissä viiden parhaan kamunsa kanssa. Tarviiko sanoa enempää.

Tyyppi 2: katoaa mystisesti. Eli on aluksi tosi ihastunut ja innossaan, haluaa tapailla jatkossakin. Ja sitten katoaa. Ilmoittaa jotain kaverin kaiman kissan kuolemasta. Jokin pikkupiru minussa kuitenkin epäilee, että kyseinen kissa ei ole kuollut, vaan hyvinkin viriili ysikytluvulla syntynyt isotissinen blondi.

Tyyppi 3: Paljastaa ensitapaamisella, miten uusioperheemme kuviot sitten hoidetaan. Jakaa vessavuorot ja lasten kuskausaikataulut, viikon kauppalistat ja lemmikkien hoito-ohjeet. Tässä kohdassa pakenen vessaan tarkastamaan lukeeko otsassani päässäni takova lause: äkkiä karkuun ja tarkastan lähimmän hätäuloskäynnin sijainnin.

Nettideittailu tuo aina omaa jännitystään näihin kuvioihin. Tyyppi saattaa vaikuttaa ihan kivalta viesteissä, mutta sitten livenä onkin ihan erilainen. Tai tyyppi saattaa kirjoitella ikuisuuden pyytämättä treffeille. Tai pyytää treffeille heti ekan moin jälkeen. Olen jopa onnistunut suututtamaan pari tyyppiä ihan vaan viestittämällä. Ei ihan toiveet kohdanneet.

Mun selkeä kompastuskivi on jonkinsortin pelimiehet. Ei sellaiset lipevät naisteniskijät, vaan sellaiset melko tavallisen oloiset, hyvännäköiset naistenpyörittäjät. Vaikka tiedostan vaaran, niin joku niissä kiehtoo. Tiedän kyllä tasan tarkkaan, ettei sellaisia muuteta toisenlaiseksi. Enkä edes halua ketään muuttaa.

Haluaisin vain löytää ihmisen, jonka kanssa maata tähtitaivaan alla lämpimällä hiekalla drinksulasi kourassa, kaukana farmariautoista, lemmikkieläimistä ja arkipäivän huolista.

Ehkä se elämä vielä yllättää.

Suunta kohti luovuutta

Viikonloput on liian lyhyitä. Aivan liian lyhyitä. Viikonloppuna on yleensä aikaa tehdä sellaisia asioita, jotka antavat työlle vastapainoa. Arkisin, kun katsoo sitä massaa, joka liikkuu aamukahdeksalta kohti työnsuorittamispaikkaa ja sieltä taas kotiin neljän-viiden maissa, ei voi kuin ihmetellä, mitä nuo kaikki ihmiset tekevät. Ja mitä se työ oikein on? Tuotantolaitoksissa tehdäänkin jotain konkreettista, mutta entäpä monet muut hienot ammatit? Vaikkapa kirjanpitäjän työ, sehän on lukujen pyöritystä firman ja sen sidosryhmien hyödyksi ja toisaalta mahdollisimman vähän verottajan hyödyksi. Väkisinkin tulee mieleen, eikö osa ammateista ole täysin  keinotekoista soopaa? Tarvitseeko kaikkia toimia toteuttaa? Eikö tuotanto toimi ilman markkinointia? Eikö markkinointi toimi ilman seurantaa? Tarvitaanko joka työvaiheesta raportti? Muistio? Monta sähköpostia? Eikö asioita voisi vain tehdä ilman, että niitä pitää tarkkailla, seurata, mitata?

Otetaanpa toinen näkökulma. Ihminen on lahjakas jossakin luovassa toiminnassa. Kuinka monessa ammatissa pääsee toteuttamaan itseään, käyttämään luovuuttaan ja jakamaan osaamistaan muille? Nauttiiko ihminen saadessaan käteensä hienon tilaston samalla tavalla, kuin nauttisi  hyvin valmistetusta pihvistä? Työn tekemisenhän tulisi perustua työstä saatavaan iloon. Toisaalta työn tekemisestä saatu palkka, arvostus tai asema voi ainakin osin tyydyttää tätä tarvetta. Mutta pohjimmiltaan ihminen tarvitsee reitin luovuutensa toteuttamiseen. Jos ei työssään, niin sitten vapaa-ajallaan. Jokaisessa meissä kuitenkin on jokin sisäänrakennettu "ammatti". Aina sitä ei ole helppo löytää, puhumattakaan siitä, miten vaikeaa sitä voi olla hyödyntää. Monesti sitä jopa väheksytään. Tulee sellainen tunne, että pitää olla ihan parhaimmistoa, ennen kuin voi antaa oman luontaisen luovuutensa näkyä muille. Mitään harjoittelua ei sallita. Yrittäminen ei käy - pitää osata. Tämän takia monet ovatkin ammateissa, joilla ei ole mitään tekemistä oman luovuuden kanssa. On sallittua tehdä töitä, mennä sinne minne muutkin. Oman polun valitseminen vaatii kuitenkin poikkeuksellista rohkeutta. Koska epäonnistumisen riski on niin suuri.

Ja kuitenkin painotetaan sitä, kuinka tärkeää olisi edes joskus poistua omalta mukavuusalueeltaan. Tehdä jotakin erilaista. Jotain mitä ei ole ennen tehnyt. Arvostan ihmisiä, jotka uskaltavat hypätä junaan, jonka määränpäästä ei ole mitään tietoa. Se on elämisen taitoa, ei suorittamista. Aina ei tarvitse suunnitella, eikä tietää minne matka päättyy. Tärkeämpää on ottaa se ensimmäinen askel ja suunta. Loppu järjestyy kyllä, tavalla tai toisella.

Elämän kevät

Elämä etenee kuin vuodenajat. Luonnossa kevät on elämän alku, kesä sen loistoaikaa, syksy hiipumista ja talvi kuollutta. Mutta aina tulee uusi kevät. Vaikka miten haluaisi palata menneeseen, tehdä asiat toisin, mikään ei muutu. Ainoa asia, jolla on merkitystä on tuleva kevät. Se, kun mullasta jälleen nousee kasvinalku, kun purot alkaa virrata, kun nauru palaa ihmisten kasvoille.

Katsoin kerran elokuvan, jossa miehen rakastettu kuoli miehen virheen takia. Mies sai kuitenkin mahdollisuuden korjata virheensä, mutta nainen kuoli silti. Vaikka miten monta kertaa mies teki asiat toisin, nainen aina kuoli. Mikään ei enää pelastanut häntä. Toisinsanoen mikään aikakone ei muuta tapahtumia, jotka ovat jo tapahtuneet. Mikään asia, joka on kerran särkynyt, ei tule olemaan enää koskaan ehjä. Paikattuna toimiva, muttei ehjä. Jos talo on kerran rakennettu täysin väärin, paras keino lienee laittaa se kokonaan nurin. Purkaa ja rakentaa uusi.

Tulevaisuus ei voi löytyä menneisyydestä. Ainoa mikä sieltä löytyy on pelko. Ihmisen pelot ovat pohjimmiltaan jäänteitä menneistä tapahtumista. Ihminen, joka on kerran hylätty, pelkää hylkäämistä. Mutta ihminen, joka on kokenut ihmisten vaihtumisen elämässään normaalina elämänkierron jatkumisena (kuten vuodenajat vaihtelee), ei pelkää hylkäämistä. Hän ei koe sellaista asiaa uhkana. Todellisia uhkia, joita tulisi pelätä, on kuitenkin aika vähän.

Jotenkin koominen esimerkki ihmisten epärealistisista peloista oli sikainfluenssaan annetun rokotteen jonoissa syntyneet käsirysyt. Oliko todella vaarana kuolla, jollei saanut ensimmäisten joukossa rokotetta? Oliko ylipäätään vaarana kuolla? Ymmärrän, että sairas ihminen tarvitsee välitöntä hoitoa, ja hänellä saattaa olla aiheellisia pelkotiloja. Mutta tulevan pelkääminen ja panikointi asian suhteen, joka ei ole aiheuttanut mitään todellista vaaraa itselle, on kyllä aiheetonta.

Joskus tulevaisuutta pelätään  niin paljon, että unohdetaan elää. Jos sanotaan, että lama on tulossa, ruvetaan säästämään. Ei uskota omiin vaikutusmahdollisuuksiin tai edes omaan järjenkäyttöön. Jos asia lukee lehdessä tai netissä, siitä tulee jonkinlainen fakta. Tai pikemminkin uskomus. Ihminen uskoo jonkun asian olevan totta, ja alkaa elää sen mukaisesti. Uskomusten pahin vihollinen on maalaisjärki. Itsekin olen uskonut monien asioiden olevan tosia, vaikka en olekaan itse huomannut niiden olevan tosia. Ja tuntenut huonoa omaatuntoa tai jopa syyllisyyttä, kun olen toiminut jonkin yleisesti hyväksytyn oletuksen vastaisesti. Sanotaan nyt vaikkapa se "fakta", että rasvaton maito on parasta maitoa. Nykyisin en sitä litkua lapselleni anna, sanovat koulussa sitten mitä hyvänsä.

Minusta on tärkeää itse huomata ero olettamuksen ja faktan välillä. Kyseenalaistaa. Tutkia. Ottaa asiat haasteina, uusina seikkailuina. Pieni jännitys on tervettä, kun on varma suunnasta johon on menossa. Kun tietää, että seuraavan askeleen alla on kova maaperä, eikä upottava suo. Vaikka matkanvarrella olevista asioista ei tiedä, vaikka reittikään ei ole täysin selvillä. Silti usko, luottamus ja ennenkaikkea toivo ohjaavat oikeaan suuntaan. Ja suunta on aina kevättä kohti.