happy ending

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Mies oli hieman allapäin. Nainen, jota hän oli luullut tulevaksi vaimokseen, oli juuri jättänyt hänen. Hänet, miesten miehen. Hän käveli yksin, kohti tyhjää kotiaan. Hän ei kuitenkaan antaisi asian syödä häntä. Hän nosti leukansa urhoollisesti pystyyn, katsahti ympärilleen ja sitten...hän näki sen. Siinä, aivan hänen edessään, melkein käden ulottuvilla, mutta kuitenkin aavistuksen liian kaukana, se oli. Mies ei ollut ikinä ennen nähnyt mitään niin yksinkertaisen kaunista, mitään niin sulavalinjaista ja huoliteltua. Hän näki edessään talon päätyräystäspellin, jossa ei ollut yhtään saumaa. Se oli yhtämittainen.

Mies häkeltyi. Tätä hän oli odottanut. Tätä hän oli etsinyt. Tästä hän oli unelmoinut ja nähnyt jopa unia. Mies hiipi lähemmäs taloa. Miten lähelle hän uskaltaisi mennä? Kello oli kolme aamuyöllä ja mies oli nauttinut ravintolassa pari lasia viiniä. Viimeiset viinit naisystävänsä kanssa. Hän huokasi. Nyt hänellä oli kiikarissa jotakin ihan uutta. Yhtämittainen räystäspelti. wau. Ja ihan samaa sävyä kuin kattopelti. Kuu tuli esiin pilven takaa ja mies tiesi, että hänen pitäisi saada samanlainen.

Mies palasi kotiinsa ja nukkui yön levottomasti. Aamulla hän alkoi käydä läpi peltiliikkeitä netistä. Hieman epävarmasti hän valitsi niistä sopivimman ja soitti sinne varmistaakseen, että tämä käsittämättömän upealta tuntuva asia oli totta. Hänellä vakuutettiin, että kuusimetrinen päätypelti onnistuisi kyllä, täysin mittojen mukaan tehtynä. Mies oli entistä epävarmempi. Oikeinko mittojen mukaan? No, ei kai se ota, jos ei annakkaan, hän ajatteli ja mitoitti tarpeensa. Sitten hän laittoi mittakuvat sähköpostitse yritykseen.

Toimitus luvattiin kolmessa päivässä ja mies jatkoi elämäänsä normaalisti, toisinaan kännykkäänsä hermostuneena vilkuillen. Ja sitten se tapahtui. Hänelle soitettiin. Pellit olivat noutovalmiina. Mies riuhtaisi takkinsa naulakosta, kiinnitti peräkärrynsä ja ajoi vain niukinnaukin nopeusrajoitusten mukaan peltiliikkeeseen. Käsillä oli se hetki, jota hän oli odottanut. Hän astui epäröiden asiakaspalvelun ovesta sisään. Hetken liian pitkään hän katsoi kauniisiin ruskeisiin silmiin, mutta ymmärsi muistuttaa itseään, että nyt oli kyseessä tärkeämpiä asioita kuin naaraat. Nyt hän saisi ne pellit.

Mies maksoi kortilla pellit ja siirtyi toimiston lämmöstä miehisten tuoksujen tyyssijaan, peltiverstaaseen. Täällä asioista puhuttiin niiden oikeilla nimillä. Ja nuo karskit miehet, jotka olivat mahdollistaneet hänelle tämän kaiken, tarjosivat hänellä nätisti niputetut peltilistat. Hänestä tuntui kuin hän olisi löytänyt kadotetun veljensä. Hän pakkasi pellit peräkärryynsä ja ajoi kotiin kädet rattia puristaen, muutama hikikarpalo otsalta valuen.

Kotona mies puki yllensä vastapestyt haalarit. Niissä oli huumaava puhtaan tuoksu, ja ne kiilsivät kilpaa peltien kanssa. Hän kiipesi katolle. Hän kiinnitti pellit. Hän tuli alas. Se oli siinä. Hän ei tiennyt mitään parempaa. Hän korkkasi oluen. Iltahan oli vielä nuori. Hänen ajatuksensa harhaili jo muutamissa puuttuvissa kynnyspelleissä....

Oikeaa elämää

Jos mun sohva osaisi puhua, sillä olisi monta tarinaa kerrottavana. Se on nähnyt monta takapuolta, naurua ja itkua, riemua ja huutoa, onnea ja lähtöjä. Sitä vasten on ihmisen alku noussut ensikerran jaloilleen, siltä on tippunut toinen pahasti siipeensä saanut (ja hiukkasen humalainen). Se on nähnyt monet synttärijuhlat ja illan istujaiset, se on imenyt itseensä leffailtojen popparit ja mehun roiskeet. Sen päällä on pompittu, nukuttu, halattu ja sairastettu. Sen päällä on parannettu maailmaa ja pohdittu elämän suuria kysymyksiä.

Sen päältä on alkanut kahden ihmisen kaunis tarina. Ja sen päältä on lähtenyt ihmisiä, jotka eivät ole palanneet. Sen päällä on jännitetty lätkämatseja ja pelattu pelejä. Se on kärsinyt, mutta kestänyt kaiken näkemänsä. Hiljaa, uskollisesti.

Jos se vaan osaisi kertoa ja muodostaa mielipiteitä, haluaisin kuulla siltä yhteenvedon. Mikä mahtaisi olla sen paras muisto? Mikä olisi hetki, jonka se muistaisi parhaiten. Kuka tai ketkä olisivat ihmiset, joiden takapuolen tuntuman se haluaisi kokea taas.

Entä jos siihen kerääntyisivät kaikki ne, jotka ovat lähteneet, mutta eivät palanneet? Tai ne, joiden toivoisin palaavan? Mitä yhteistä niillä ihmisillä olisi? Jokainen, jonka toivoisin palaavan, on omalla tavallaan minulle hyvin tärkeä ja merkityksellinen ihminen. Sellainen ihminen, joka on muuttanut minua tai elämääni. Ihminen, jolle olen ikuisesti kiitollinen. Ihminen, joka on aina läsnä, vaikka onkin poissa.

Lähes jokainen minulle läheinen ihminen on istunut sohvallani tai ainakin olen jakanut hänen kanssaan ajatuksia sieltä käsin. Sohvani on nähnyt ison osan jokaista tarinaa mun elämästä, ehkä noin kymmenen viime vuoden ajalta.

Ja kohta tulee aika luopua siitä. Heittää kaatopaikalle kaikki ne muistot, jotka siinä elää. Kaikki tarinat, alut ja loput. Ja hommata uusi. Uudelta sohvalta on hyvä aloittaa uudet tarinat. Ne, joihin sisältyy enemmän halauksia ja onnea sekä vähemmän lähtöjä ja huutoa. Eikä yhtään itkupotkuraivaria.