Jos mun sohva osaisi puhua, sillä olisi monta tarinaa kerrottavana. Se on nähnyt monta takapuolta, naurua ja itkua, riemua ja huutoa, onnea ja lähtöjä. Sitä vasten on ihmisen alku noussut ensikerran jaloilleen, siltä on tippunut toinen pahasti siipeensä saanut (ja hiukkasen humalainen). Se on nähnyt monet synttärijuhlat ja illan istujaiset, se on imenyt itseensä leffailtojen popparit ja mehun roiskeet. Sen päällä on pompittu, nukuttu, halattu ja sairastettu. Sen päällä on parannettu maailmaa ja pohdittu elämän suuria kysymyksiä.
Sen päältä on alkanut kahden ihmisen kaunis tarina. Ja sen päältä on lähtenyt ihmisiä, jotka eivät ole palanneet. Sen päällä on jännitetty lätkämatseja ja pelattu pelejä. Se on kärsinyt, mutta kestänyt kaiken näkemänsä. Hiljaa, uskollisesti.
Jos se vaan osaisi kertoa ja muodostaa mielipiteitä, haluaisin kuulla siltä yhteenvedon. Mikä mahtaisi olla sen paras muisto? Mikä olisi hetki, jonka se muistaisi parhaiten. Kuka tai ketkä olisivat ihmiset, joiden takapuolen tuntuman se haluaisi kokea taas.
Entä jos siihen kerääntyisivät kaikki ne, jotka ovat lähteneet, mutta eivät palanneet? Tai ne, joiden toivoisin palaavan? Mitä yhteistä niillä ihmisillä olisi? Jokainen, jonka toivoisin palaavan, on omalla tavallaan minulle hyvin tärkeä ja merkityksellinen ihminen. Sellainen ihminen, joka on muuttanut minua tai elämääni. Ihminen, jolle olen ikuisesti kiitollinen. Ihminen, joka on aina läsnä, vaikka onkin poissa.
Lähes jokainen minulle läheinen ihminen on istunut sohvallani tai ainakin olen jakanut hänen kanssaan ajatuksia sieltä käsin. Sohvani on nähnyt ison osan jokaista tarinaa mun elämästä, ehkä noin kymmenen viime vuoden ajalta.
Ja kohta tulee aika luopua siitä. Heittää kaatopaikalle kaikki ne muistot, jotka siinä elää. Kaikki tarinat, alut ja loput. Ja hommata uusi. Uudelta sohvalta on hyvä aloittaa uudet tarinat. Ne, joihin sisältyy enemmän halauksia ja onnea sekä vähemmän lähtöjä ja huutoa. Eikä yhtään itkupotkuraivaria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti